Kerroin tänään vihdoin tädilleni hankinnastani. Arvelin, että nyt voisi olla sopiva hetki sukulaissovun säilyttämiseksi: hänen putki- ja keittiöremonttinsa alkaa olla loppusuoralla (piti valmistua kesäkuun loppuun mennessä) ja pidempi salaaminen voisi olla hänestä loukkaavaa.
Nyt toivon, etten olisi kertonut. Tätini suhtautuminen oli päällisin puolin asiallista, mutta ilmeet ja jatkokysymykset viestivät melko epäkypsästä asenteesta. En tiedä, oliko kyse kateudesta: pääsen muuttamaan uuteen ja siistiin asuntoon eikä minun tarvitse elää remontin keskellä, ja hänkin on haaveillut uudesta asunnosta. Vai oliko tämä salailun aiheuttamaa loukkaantuneisuutta? Vaikea sanoa.
Satuin kerran istumaan tätini kanssa samassa bussissa, ja hän auliisti kertoi minulle kaiken Hervannan asuntotarjonnasta, kerrostaloasumisen kiroista, kaupungin asuntotilanteesta ja hintatasosta... Samalla hän tuli ottaneeksi puheeksi, että Härmälänrantaan rakennetaan uusia "ökytaloja" (rantatalot ovat ökyjä, minun luukkuni on ihan tavallisen ihmisen koti). Minä yritin olla kuin en olisi koskaan kuullutkaan Härmälänrannasta, vaikka olin tuolloin jo varannut asuntoni.
Nytkin kertominen tuntui paljon vaikeammalta kuin vaikeneminen. Onneksi ei taida olla enää ketään, jonka tarvitsisi välttämättä tietää. Ei ole enää velvollisuutta kertoa kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti