Välitilassa

En ole vieläkään päässyt muuttamaan. Alan olla melkoisen tympääntynyt tähän touhuun. Isä onneksi otti asioita hoitaakseen, kun itse en töiltäni ehdi. Luoja tietää, millaisessa pulassa olisin ison rakennuttajan kanssa, jos ehtisin soitella joskus ja jouluna korjaustöiden perään. Olen aivan rättiväsynyt ja korviani myöten täynnä koko Skanskaa.

Onneksi asiakasvastaavat ovat olleet aivan ihania, mutta eivät hekään kovin paljoa voi tehdä. Valitettavasti tuntuu siltä, että ylemmällä tasolla ei olla kiinnostuneita asiakastyytyväisyydestä ja ennen kaikkea - ihmisistä. Minusta on kamalaa, miten tällaisessa bisneksessä voidaan suhtautua näin välinpitämättömästi. Kyse on kuitenkin kodeista. Ei betonikuutioista ja pintamateriaaleista, teräsrakenteista. Koti on ihmisen tärkeimpiä asioita. Koti on ihmisen rakkaimpia asioita. En tiedä, miten Skanska on liiketoimintansa suunnitellut, mutta ehkä paketista on unohtunut kaksi tärkeää osaa: ihminen ja koti. Tänään en voinut katsoa Skanska Kotien nettisivuja ilman, että unelmiensa kotia etsinyt ihminen minussa ei olisi parahtanut itkuun ja taas sisäinen liiketalouden tradenomini nähnyt punaista tutkiessaan tuota kaikkea unelmien kotien markkinointimateriaalia, johon tuli höynähdettyä. Näin asiakkaana totean, että tällä hetkellä en millään muotoa koe eläväni unelmaa.

On raastavaa elää tällaisessa välitilassa. Postini tulee uuteen osoitteeseeni. Saan kaiken postini muutaman päivän viiveellä. Joudun ravaamaan asunnolla tarkastamassa postia. Laskuista hupenee kummasti aina muutama päivä maksuaikaa. Ehdin jo viedä pakastimeen marjoja ja muita pakasteita. Toivon vain, että pakastimen ja jääkaapin annetaan olla päällä koko ajan, etteivät pakasteet sula. Jääkaappia olen käynyt tyhjentämässä jo kerran. Evakuoin kaiken helposti pilaantuvan. Loppujen ruokien kohdalla totesin, että antaa olla. Jos ne sieltä lähtevät kävelemään, niin raksamiehet ottavat varmaan kiinni, ennen kuin pääsevät naapureita pelottelemaan. Turhauttaa muutenkin, kun asunnolla olisi sellaista tavaraa, mitä aina välillä kaipaa. Nyt minulla on kaksi majapaikkaa, jotka kummatkin kaikuvat puolityhjyyttään, eikä elo kummassakaan ole kovin mukavaa. Lisäksi jouduin ostamaan vielä muutaman kympin kalliimman seutulipun, jolla pääsen kulkemaan. Olin jo ajatellut, että tässä kuussa en tarvitsisi enää tätä kallista lippua vaan voisin ostaa halvemman Tampereen sisäisen kuukausikortin. Toki tässä ohessa myös juoksevat yhtiövastike ja muut asumiskustannukset, vaikka en ole vielä yhtäkään yötä koko luukussa nukkunut.

Tällä hetkellä en edes pääse sisään koko taloon, koska sähkölukon avainta ei ole vieläkään näkynyt, ei kuulunut. Minusta on aika säälittävää ja jossain määrin itsekunnioitustakin nakertavaa pyytää aina joku mukaan avaamaan minulle alaovi, jotta pääsen hakemaan postini. Aina ei viitsisi vaivata jotakuta. Asunnon ovesta sentään pääsen sisään. Varastokopilla en ole vielä käynyt, mutta minulla on pahat aavistukset sen suhteen.

Olin kutsunut pari ystävääni viettämään uutta vuotta luokseni. Tarkoitus oli saunoa, laittaa (paljon!) hyvää ruokaa, katsoa jokin mukava elokuva ja viettää rauhallinen ilta tyttöjen kesken, mutta ehkä ensi vuonna sitten. Illanvietto siirtyi nyt sitten vanhempieni luo. Kävin hakemassa vieraspetini takaisin Härmälänrannasta, sillä jossainhan ystävieni on nukuttava. Jonkin verran tuli kirota pärryytettyä, kun yritin taiteilla luonnonvalkoisen rahin kanssa valot pois, ovesta pihalle, oven lukkoon, portaita alas ja ulos alaovesta kuraisessa säässä, sateessa ja tahrimatta rahin juuri muuttoa ennen pestyä päällistä. Näillä räpylöillä ja varsin vajaalla tarttumaotteella suoritus vaati jo jonkin verran akrobatiaa. Olo oli kuin sittisontiaisella, joka tarraa löytämäänsä aarteeseen kaikilla raajoillaan vain yrittäen suojella kalleintaan kuljettaessaan sitä pesäänsä. Onneksi edes vähän nauratti siinä touhutessani.

En enää jaksa oikein odottaa mitään. Minulla ei ole enää kalenteriin merkattua, oletettua muuttopäivää, jota odottaa. Kun minulta kysytään, jokos olen muuttanut, vastaan vain "en". Kun seuraavaksi tiedustellaan, milloin muutan, sanon muuttavani sitten joskus. Kyllähän sitä seisoo päällään vaikka mäskiämpärissä muutaman viikon, mutta se, että se on mahdollista, ei tee siitä silti mitenkään mukavaa.

Aikataulut vain venyvät. Keittiön työtason valaisinten piti olla asennettuna jo viikko sitten. Valaisimet ovat edelleen ruokapöydälläni. Ennen joulua piti olla parketti revittynä, mutta kun kävin hakemassa postia, vain lattialistat oli irrotettu. Tiistaina piti töiden alkaa ja laattamiestenkin saapua paikalle. Ei näkynyt eilen, ei tänäänkään. Lattialle oli jo ilmeisesti sentään tehty jotain.

Minusta tässä kurjinta on se, että ei ole rakennusmiesten syy, että kaikki on päin seiniä kuin kylppärini kaadot. Ongelma on paljon, paljon syvemmällä. Ahneus on tiettyyn rajaan asti pakollista ja välttämätöntä liiketoiminnassa: ei yksikään firma voi toimia tavoittelematta voittoa. Miksi tehdä paljon työtä, jos sillä ei saavuta mitään? Voiton erottamattomana parina kulkee aina riski: ne eivät voi esiintyä ilman toisiaan. Mitä suurempi riski, sitä suuremmat voittomahdollisuudet. Mitä suurempi voitonnälkä, sitä suuremmat riskit. Sitä ahneempia ollaan. Härmälänranta on kunnianhimoinen projekti, ja arvatenkin sen on tarkoitus sekä tuottaa toteuttajalleen rutkasti tuohta että kasvattaa mainetta. "Mulle kaikki heti nyt" ei kuitenkaan ole oikea asenne, jolla tällaiseen projektiin on lähdettävä. Näin tässä nyt vaikuttaa käyneen.

En tiedä, missä on mennyt pieleen, mutta epäilen vahvasti projektinhallintaa ja viestintää sekä liian kunnianhimoista suunnittelua. Alkujaankin resursseja on ollut liian vähän suhteutettuna työmäärään: liian vähän työntekijöitä, liian vähän aikaa. Moinen perusasetelma tuhoaa projektin kuin projektin jo alkutekijöistä lähtien. Minusta on lisäksi epäkunnioittavaa työntekijöitä kohtaan mahdottomalla aikataululla riistää oikeus ammattiylpeyteen ja hyvään laatuun, josta he voivat olla ylpeitä. Totta kai on kyettävä työskentelemään paineen alla ja aikataulujen rajoissa, mutta liika on aika liikaa.

Siitä olen ainakin varma, että jossain vaiheessa tiedonkulku muutostöitteni kohdalla katkesi. Sovitut muutokset eivät koskaan siirtyneet toteutukseen asti. Syynä saattoivat olla projektiorganisaation muutokset, joissa ihmiset siirtyivät tehtävistä toisiin kesken kiivaimman muutostyövaiheen keskellä. Kyse oli olosuhteiden pakottamasta muutoksesta, ja vaikka tiedottaminen muutoksista asiakkaille sujuikin moitteettomasti, sisäinen viestintä ja muutokset taisivat tökkiä pahemman kerran. Sisäinen viestintä on elintärkeää onnistumisen kannalta, ja aina se jätetään liian vähälle huomiolle.

Olen kuunnellut työmaalla miesten puheita, joissa on ollut kireä ja stressaantunut, ahdistunut sävy. Melkein jokainen, jonka olen kuullut puhuvan on sanonut, ettei enää palaa, kun hommat on tehty. Ei Skanskan leipiin. Syynä on aina ollut sama: jos ei ole aikaa tehdä töitä kunnolla, niin mieluummin sitten on tekemättä. Miehiä ei ole tarpeeksi. Ylemmän tahon yleinen asenne on piittaamaton: työn lopputuloksesta tai laadusta ei välitetä, asiakkaasta ei välitetä. Ei ole helppoa olla töissä, jos asenteet todella ovat tuollaisia. Serkkuni mieskin lähti aikoinaan Skanskalta samoista syistä työnjohdollisista tehtävistä, koska omien sanojensa mukaan "ei kestänyt sitä kusettamista". Henkilöstöjohtaja minussa kiristelee hampaitaan uskomatta, että työntekijöitä vielä nykypäivän työyhteisöissä kohdellaan näin.

Minusta on äärimmäisen valitettavaa, että kuulen näitä juttuja vasta nyt. Kertoessani allikostani kilpailevan rakennuttajan listoilla kesätöitä paiskineelle ystävälleni hän rakennuttajan nimen kuullessaan vain puuskahti, että "en yhtään ihmettele, kun on noita juttuja kuullut". Minusta yrityksen hälytyskellojen pitäisi jo tässä vaiheessa päristä ja lujaa, jotta maineesta olisi edes jotain pelastettavissa. Enää ei voi luottaa siihen, että huonot puheet hukkuvat suureen volyymiin. Ei enää sosiaalisen median ja tiiviin verkottoitumisen aikana. Tätäkään tekstiä ei enää netistä kokonaan pois saa, vaikka merkinnän joskus poistaisinkin tai blogin sulkisin. Minkä nettiin laittaa, se netissä pysyy. Eikä perinteinen puskaradio ole yhtään sen vähäisempi uhka yrityksen maineelle.

Skanskan markkinoinnista vastaavalle taholle täytyy kuitenkin antaa kiitosta. Hyvin kaikki nämä puheet oli onnistuttu lakaisemaan piiloon. Markkinointimateriaali on kaunista ja moniin kohderyhmiin vetoavaa. Lupaukset vetoavat tunteisiin: tunteistahan kodissa on kysymys. Ilme on raikasta, ilmavaa, tunnelmallista, pirteää mutta asiallista ja nykyaikaista. Kotipaneeli ja Kodit-lehti ovat asiakkaalle mukava lisä, joiden kautta voi niin vaikuttaa kuin saada lisää tietoakin. Markkinoinnin ja mekaanisen asiakassuhteen ylläpidon puolesta minulla ei ole ollut missään vaiheessa mitään valitettavaa: olen ollut todella tyytyväinen asiakas siltä osin.

Huolestuttavinta on, että vaikka miten yrittäisi potkia asioita eteenpäin, mitään ei tunnu tapahtuvan. Onhan nyt tietenkin pakkaa sotkemassa joulu, välipäivät ja uusi vuosi, mutta kun asioita on luvattu jo elokuussa ja pitkin syksyä tapahtuvaksi. Mitään ei ole tapahtunut. Ei, vaikka asiakasvastaavat ovat tehneet kovasti töitä. Missä tässä nyt oikein mättää? Ei johtoporraskaan voi loputtomiin sulkea korviaan ongelmilta. Tai asiakkailta. Ymmärtääkseni minä en ole ainoa, joka taloyhtiössä on tyytymätön uuteen kotiinsa.

Minä totisesti pidän pienestä luukustani, ja minua harmittaa, etten vieläkään ole päässyt nauttimaan omasta kodistani. Tänään kuitenkin huomasin ajattelevani, että parasta olisi päästä koko asunnosta mahdollisimman nopeasti eroon. Kun nyt on nähnyt, millaista työtä asuntonikin kohdalla on tehty, aloin pohtia, onko koko rakennus rakennettu samalla "kunhan kasassa pysyy" -mentaliteetilla alusta lähtien. Minua ei huvittaisi nuorena asuntovelallisena jäädä loukkuun kamalan ongelmapesäkkeen kanssa: En halua, että muutaman vuoden päästä aletaan löytää virheitä ja puutteita rakenteista, tai että remontti toisensa jälkeen seuraa toistaan. Ostin uuden asunnon siksi, ettei minun tarvitsisi olla huolissani tulevista remonteista ja saisin elää huolettomasti siistissä, hyvin rakennetussa kodissani.

Toinen muuttopäivä

Olen jo kovasti kiintynyt luukkuuni, vaikka kurkkua raastaakin se pölymäärä. Vietettyäni siellä tänään koko päivän ja ehdittyäni jopa vähän loikoilla makuuhuoneen matolla voin sanoa tykkääväni uudesta kodistani. Ehdin jo sotkea ja pestä lietenikin, kun paistoin vohveleita muuttokomppanialleni.

Muutto alkaa viedä voimia. Olen kamalan väsynyt ja mietin kauhulla, mitä minä esitän tiistaina markkinoinnin suunnittelun ja johtamisen kehittämistehtävien katselmuksessa. Markkinointisuunnitelmani on edelleen puolessavälissä.

Sähköpostiinkin oli pöllähtänyt kaksi viestiä opinnäytetyöhöni liittyen, ja olen kiusallisen tietoinen siitä, että minun olisi pitänyt soittaa tässä parin päivän aikana muutama tärkeä puhelu, joille en vain ole löytänyt sopivaa hetkeä: joko olen touhunnut pää kolmantena jalkana, selvitellyt muutostyömokia tai tajunnut, että jotain pitäisi välillä syödäkin. Lyhyet torkut oli tänään pakko ottaa, kun hommista ei tullut enää mitään. Onneksi ainakin toinen saapuneista viesteistä huutomerkkeineen vaikutti oikein lupaavalta opparini kannalta.

Huomenna tämä ruljanssi taas jatkuu. Vielä muutama laatikko jäljellä. Täytyy käydä aamupäivällä vähän ostostelemassa. Jos sitä verhoja löytäisi...

Torstai on toivoa täynnä

Tänään on muuttopäivä. Miksi minulla on aikaa istua koneen äärellä kirjoittamassa tätä, se on pitkä, ei niin miellyttävä tarina.

Ravasin vielä eilen illalla pitkin kaupunkia etsimässä keittiöön valaisinta ja mattoja keittiöön, olohuoneeseen ja eteiseen. Keittiön valaisin löytyi, samoin makuuhuoneen matto. Niistä iso kiitos oivalle konsultilleni, joka jaksoi oman päivänsä päätteeksi vielä kulkea päättämättömän ystävänsä kanssa pitkin puljuja etsimässä sitä "jotain". Nyt ei tarvitse pimeässä syödä.

Tämän ruljanssin jälkeen pakkasin vielä asiastoani ja muuta pientä tavaraa laatikoihin. Ullakolla oli jäätävän kylmä, ja jyrkät tikkaat tuli kuljettua muutamaan otteeseen ylös ja alas syli täynnä tavaraa. Kun laatikot oli pakattu ja raijattu kodinhoitohuoneeseen odottamaan lähtöä, olin aivan naatti. Olisin tahtonut vain kaivautua peiton alle ja kuorsata raskaasti pitkälle aamuun, mutta valitettavasti tilanne ei ollut näin onnekas: istahdin vielä ranskan läksyjeni ääreen ja väänsin imperfektin ja passé composén eroja sekä käännöksiä muutaman aukeaman verran, ennen kuin vihdoin sain kuukahtaa unten maille.

Viiden tunnin unien jälkeen tuttu kamariorkesteri herätti minut barokin pehmoisesti ja kiviäkin kiinnosti hivuttaa varpaat peiton reunan ulkopuolelle, mutta pakkohan se oli muutaman torkutuksen jälkeen hinata itsensä aamupesulle ja puuron ääreen. Ranskan luento odotti unista opiskelijaa, mutta kulkuyhteyksien ansiosta oli vielä aikaa sitä ennen viimeistellä yöllä rustatut kotitehtävät. Ranska ei oikein ottanut sujuakseen niin vähillä unilla, mutta sainpahan ilmaistua opettajalle, että saattaisin vielä liiketalouden opintojeni jälkeen hakeutua opiskelemaan ranskanopettajaksi. Tällaisia hulluja päähänpistoja...

Koulusta suuntasinkin suoraan asunnolle. Kirvesmies-talonrakentaja-muurari-pikkuveljeni oli aamuvuorosta laittanut tekstiviestinä rakastavan pikkuveljen terveisensä: "Pääsen tänään varmaanki vähän aikasemmin töistä lähteen niin tuunko sun kanssa sinne loppu tarkastukseen? Kun älyän noista jutuista jotain pientä sattumalta ja nään kunnolla." Soittelin veljelleni, että tervetuloa, jos vain pääsee niin aikaisin töistä. Enpä ollut vielä ehtinyt päästä edes asiakasvastaavan puheille, kun velipoika jo ilmaantui paikalle isä mukanaan, joten lopulta minulla oli kaksi tarkkaa ja jokaisen sauman ja liitoksen syynäävää silmäparia.

Tiesin, että minua odottaisi asunnolla täysi kaaos. Joskin tosiasiassa kaaos yllätti minut silti. Käytyäni maanantaina jälkitarkastamassa asuntoa totesin, ettei siellä oltu tehty mitään sitten ennakkotarkastuksen. No, eteisen peililiukuovet oli asennettu ihan siististi, mutta muihin ongelmakohtiin ei oltu koskettukaan. Maanantaina minulle luvattiin, että asiat olisivat kunnossa tänään torstaina, muuttopäivänä. Jälkitarkastus tehtäisiin avaintenluovutuksen yhteydessä.

Paitsi että... Avaimia ei luovuteta, jos kaikkia asunnon eriä muutostyöt mukaan lukien ole maksettu, ja minähän en periaatteen vuoksi maksa sellaista laskua, jonka töitä ei hyväksytysti ole suoritettu loppuun. Jotain sitä on oppinut taloushallinnon hommissa: tunsin heti nutturan kiristyvän, kun hahmotin, mikä tilanne oli. Olin toki ilmoittanut tästä seikasta palveluvastaavalleni, koska mielestäni oli reilua pitää hänet ajan tasalla. Olin suunnitellut tulevani luennolta suoraan asunnolle, tekeväni tarkastuksen, jossa totean kaiken olevan ok, ja lähteväni kotiin vaihtamaan vaatteita, hakemaan säälittävän pientä muuttokuormaani, maksamaan muutostyölaskuni ja tulostamaan kuitin mukaan, ennen kuin palaisin lunastamaan avaimia. Olin päättänyt, että jos edes vessanpönttö olisi korjattu asianmukaisesti ja siististi ja keittiön työtason valaisimet asennettu, voisin hyvin maksaa laskun pois ja odotella, että muut työt saataisiin tehtyä loppuun. No, pytty oli kitattu hävettävän rumasti ja keittiön työvaloista ei ollut edes harjatun teräksen vilausta havaittavissa.

Minusta tuntui todella pahalta, kun jouduin sanomaan näistä asioista palveluvastavaalleni, joka on äärimmäisen mukavan oloinen ja oikein symppis tyyppi. Mutta jos olisin ollut ajolähtötilanteessa ja edellinen asunto olisi mennyt tänään alta, niin en totisesti olisi voinut muuttaa sinne kaiken pölyn keskelle. Eihän loppusiivouksesta ollut tietoakaan. Minä itse inhoan sitä, miten asiakkaat purkavat kiukkunsa ja turhaumuksensa sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole teoillaan vastuussa koko sopasta. En halua olla sellainen asiakas, koska se on minusta väärin toista osapuolta kohtaan. Ei se ihminen siitä valaisinpistokkeiksi muutu, vaikka kuinka valittaisi ja uhkailisi. Eikä asia varmasti etene miksikään, jos ainoaa ihmistä, joka voisi asialle jotain tehdä, pidättelee asunnossa kuuntelemassa päätöntä, toistuvaa räpätystä.

Mietin jo, voiko asuntoon vielä kantaa mitään tavaroita, jos siellä tullaan kuitenkin repimään kylpyhuone auki ja säätämään ja korjaamaan kaikissa muissakin huoneissa. Pölyä tulee varmasti, ja tuntuu turhauttavalta siivota ja laittaa paikat kuntoon vain siksi, että seuraavana päivänä tulee joku, joka sanoo, että kamat täytyy laittaa pakettiin ja siirtää pois tieltä, ja samassa hetkessä koko kämppä on taas täynnä rakennuspölyä. Mitään tekstiilejä en sinne vielä tahtoisi viedä. Ei sinne vielä muuttaa voi. Minulla on aivan selvästi hengitystiet tukossa siitä pölystä: rohisen, ahdistaa ja on vaikea hengittää, mutta tähän on astmaatikkona tottunut. Kohtauslääkkeet vain kehiin, niin kyllä se siitä.

Ajattelin jo suosiolla lykätä muuttoa joulun yli, jotta asunnollani olisi edes jonkinasteinen työrauha eikä oma eloni häiriintyisi jatkuvasta remontoinnista. Illalla vietiin kuitenkin yksi autollinen tavaraa. Keittiöön ja olohuoneeseen asennettiin valaisimet. Imuroitiin. Punaisesta paholaisestani lähtee kyllä eläimellinen ääni - terveeks' vaan, naapurit! Purettiin laatikoista astioita, pestiin yksi tiskikoneellinen. Pestiin ja pyyhittiin keittiön kaapistoja, muovitettiin hyllyjä. Nostettiin mikro paikalleen ja säädettiin se aikaan. Sellaista pientä ja suht kevyttä. Huomenna sama meno jatkuu, mutta paikan päälle pitäisi tulla myös pakettiautollinen huonekaluja. Pitäisikö ottaa mukaan vanhoja villasukkia, jottei lattia naarmuunnu...? (Toisaalta siinä on jo valmiiksi muutaman millin painaumia ja rutkasti naarmuja.)

Tien toisella puolella asuva serkkunikin poikkesi kylässä lainaamassa ruuvimeisseleitä ja virtamittaria. Jäipähän siinä jutustelemaankin ja avittamaan pikku hommissa. On todella kivaa, että serkku asuu niin lähellä. Tuo se vähän turvallisuudentunnetta, ja tietääpähän ainakin, että apu on varmasti aina lähellä, jos jotain sattuu. Akuuttia hillopurkinavaajaa tarvitaan aina!

Purkaessani astialaatikoita törmäsin melkoisiin löytöihin. Aloitin astioiden keräämisen jo 12-vuotiaana, ja kaikenlaista sitä on ehtinyt kertyä vuosien varrella. Joissakin laatikoissa oli onnentoivotuksia milloin ripillepääsyn, milloin ylioppilaslakin johdosta tai vain tavalliset syntymäpäiväterveiset. Erityisesti minua liikutti kuitenkin laatikko, jossa luki mustalla tussilla tekstattuna "6 kpl jälkiruokakulhoja, kirkas, pikkujalallinen". En ollut koskaan edes avannut tuota pakettia paksun pakkausteippikuorrutuksensa alta. Nyt kuitenkin kaivoin nuo kulhot esiin ja tiesin niitä tiskatessani liian hyvin, että olin saanut ne ylioppilaslahjaksi mummuni erittäin läheiseltä ystävältä, joka nukkui pois vain jokin aika sitten. Hän oli minullekin aina "Mummi", ja muistan keikkuneeni milloin vaahterassa, milloin omenapuussa, ruokkineeni omaa Shamppanja-nimistä ankkaani, syöttäneeni apilankukka-"lihapullia" kaneille tai loikoilleeni laiskan hevosen selässä räkittävässä kesähelteessä paljaat pohkeet tahmeina hevosten pahanhajuisesta hyönteiskarkotteesta tämän rautarouvan vahtiessa kaikkea tätä touhua pihakeinustaan alati valppaana ja hyväntuulisen touhukkaana. Minusta tuntuu, että aina näitä Vernan jälkiruokakulhoja käyttäessäni tulen muistamaan Mummin.

Huomenna kämpällä meneekin koko päivä. Taidan aamulla sekoitella valmiiksi vohvelitaikinan, jotta voin sitten nälkäkiukun yllättäessä paistaa vohveleita kiitokseksi reippaille muutoapulaisilleni. Pitäisi vielä vähän laatikoitakin pakata... Aikainen herätys siis.

Ei mennyt ihan putkeen

Ehei, ei mennyt tosiaankaan ihan putkeen. Ennakkotarkastuslomakkeelle päätyi pitkät litaniat puutteita, virheitä ja huomautettavaa. Lisävalaisinpaikkoja ei oltu tehty, joten sanoinkin, että antaa niiden olla. En halunnut keskelle olohuoneen kattoa mitään epämääräisiä virityksiä tai pintavetoja. Toinen suurempi moka oli tehty eteisen kaapiston peiliovien kanssa: niitä ei ollut. Loppujen lopuksi oikeanlaisten ovien asentaminen olisi vaatinut kaapiston kaventamista henkarikelvottomaksi ja lattian jatkamista muutamalla sentillä - ei kiitos! Joten jouduin nyt tyytymään kompromissiratkaisuun.

Kaikenlaista pientä raapaletta ja raaputettavaa löytyi sieltä täältä. Tuntui jotenkin vähän ahdistavalta ajatella, että muuttaa pitäisi kolmen viikon kuluttua ja asiat olivat vielä niin levällään. Vaikka kai ne ovat ihan pieniä hommia ammattilaisille. Minä vain hermoilen. Olihan siellä kuitenkin ihan sievää.

 Ja niitä raapaleitakin piisasi kaikenlaisia...

Meillä ei silikoneja törsätä!

Koollako ei ole väliä?

Kerran jo oikein asennetun peilin tilalle
oli asennettu sittenkin peilikaappi...

Katossa reikä? Eikä! Naapurinsedän tirkistelyaukko?

"Listat parketin väriin sävytettynä" - kynnykset myös?

Se niin tarkkaa ole...

Marraskuisen aamun valaistus ei ollut oikein omiaan ennakkotarkastuksen tekemiseen, sillä valoahan ei juurikaan ollut kello kahdeksalta. Naarmujen ja muiden etsiminen oli varsin työlästä. Onneksi minulla oli terve silmäpari mukana näitä epäkohtia etsimässä. Valonpuutteen vuoksi kuvaaminenkin oli sangen mielenkiintoista. Kamera oli mukana toki fiilistelyn mutta myös dokumentoinnin puolesta. Onpahan nyt ainakin kuvattu kaikki kohdat, joissa mielestäni jotain vikaa oli - paitsi eteisen kaapistot. Valaistuksesta huolehti maaginen - ja mielestäni varsin kuvauksellinen ja jossain määrin hypnoottinenkin - raksavalopallo.

Raksavalopallo sai parketin näyttämään herkulliselta.

Mielenkiintoisena kommelluksena tulevien naapurien kanssa kerrottakoon, että hämmennyin sanattomaksi, kun vanha, parrakas setä aivan yllättäen, koputtamatta marssi olohuoneeseeni omine lupineen. Minä olen työmaalla liikkuessani kunnioittanut tulevien asukkaiden yksityisyyttä ja pidättäytynyt edes katsomasta muiden asuntoihin, vaikka ovet olisivat olleet sepposen selällään. Kerran jouduin hakemaan mummuni pois naapurin eteisestä. Joten olin todella kummissani, kun tämä mies porhalsi ovesta sisään parta tutisten ja pipa vinossa, vihreässä tuulipuvussaan, pällisteli ympärilleen, kurkisti jokaiseen huoneeseen ja sitten jäi tuijottamaan keittiöön. "Jaa, teillä on tämä sama juttu." "Anteeksi mikä?" "Tuossa liesituulettimen päällä on tollanen kolo." "Siihen on tulossa ensi viikolla peitelevy..." "Ai jaa." Teki mieli kysyä mieheltä, mitä hän teki olohuoneessani, mutta saman tien herra nosti kytkintä ja kaasutteli minun, äitini ja ihan yhtä hämmentyneen asiakasvastaavan ohi kapeasta eteisestä. Nitkutti vielä parkettia kengällään kuin kokeillakseen, onko se ihan oikea lattia, ja totesi "Jaa, sulla on tällänen lattia" ja häipyi niine hyvineen. Kailotti vielä mennessään: "Ritvaaaa, ei hätää! Meillekin tulee siihen sellanen peitelevy!" Rehellisesti sanottuna minun pisti vähän kiukuksi tuollainen tungetteleminen. Olin tullessani nähnyt saman pariskunnan aikaisemmin nuuskimassa läpi ykköskerroksen asuntoja, vaikka heidän asuntonsa ei ykkösessä ollutkaan. En edes tajua, miten sen miehen onnistui puskea kolmen ihmisen ohi eteisen läpi, vaikka kaikki seisoimme siinä blokkaamassa kulun varsin kätevästi ja kokonaisvaltaisesti kaapistoa pähkäillessämme.

Viikko on jo taas vierähtänyt. Jälkitarkastuksen ajankohdasta ei ole kuulunut mitään. Olen kävellyt sateessa Koskipuiston halki Tampellaan hakemaan parkettinäytettä, jota ei ole. Olen kävellyt tihkussa Koskipuiston läpi Tampellaan hakemaan parkettinäytettä, joka oli saapunut viimein toimistolle. No, ei ollut aivan se näyte, mitä oltiin ajateltu, mutta onhan iso aina parempi kuin pieni. Sateessa vaaleanpunaisen sateenvarjon alla oli ihana kävellä puiston poikki töihin. Olihan kosken partaalla toki vähän kylmää ja viluista, mutta tulin silti hyvälle mielelle.

Tänään oli taas Sotkasta soitettu. Soitin töiden jälkeen takaisin ja sain kuulla, että sänkyni oli saapunut. Väärän värisenä. Lähetyslistassa luki aivan oikein "ruskea", mutta varastossa oltiin huomattu, että sänky oli itse asiassa musta. Uusi sänky tulee kuulemma ensi viikolla. Onneksi tässä nyt on vielä aikaa se pari viikkoa.

Toivoisin, että kaikki sujuisi mahdollisimman jouhevasti, sillä koulu ja työt painavat päälle oikein urakalla. Minulla ei yksinkertaisesti olisi aikaa setviä mitään väärinkäsityksiä ja oho-ja-hupsis -kömmähdyksiä. Nukun keskimäärin liian vähän, ja eilen keskiviikkona onnistuin nappaamaan jonkinlaisen kevyen ruokamyrkytyksen kanasalaatistani. Parin masua korvenneen päivän jälkeen olo on jo ihan ok, ja suurin helpotus oli ehdottomasti nenäkarvojen perinteinen happotrimmaus eilen illalla. Huh, kun kävinkin taas pohjilla, mutta nyt on jo parempi olo. Ruokakin pysyy taas sisällä.

Viikon päästä on firman Masquerade Party -pikkujoulut. Olisin tahtonut pukeutua rokokoopukuuni, mutta kun työkaverini livisti vanhojenpäiväpuvustaan ja osti pikkumustan, jäin vähän yksin "historiallinen neiti" -pukeutumiseni kanssa. Olen todella huono ostamaan vaatteita itselleni. Mielestäni minulla on hankala kroppa ja vielä hankalampi luonne, joten mekko-ostoksille menemistä olin taas lykännyt mahdollisimman pitkälle. Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja marssin Haloselle, jonka ikkunassa olin nähnyt kivan mustan sifonkimekon jo keskiviikkona ennen kohtalokasta salaattituokiota. Sovitin mekkoa, ostin sen ja suorin ulos kaupasta. Olen edelleen todella tyytyväinen ostokseeni. Mekossa oli ainakin kolme asiaa, joiden epäilin saavan minut näyttämään pökkelöltä, mutta mekko toimi oikein kivasti. Sitten vain yhdistämään siihen jokin kiva koru ja venetsialaisnaamio varastoistani - voilà! Ei ole minun juttujani tämä muotibloggaaminen... Pikkujouluista on onneksi kyyti jo aikaisin illalla takaisin kotiin, ei tarvitse jäädä katsomaan työkavereiden nolailua ja juomista.

Ei näin, mutta sinne päin. Ilman rintamusröyhellystä.
Empire-leikkauksella ja huomaamattomalla vyöllä.

Ensimmäisen joululahjankin hankin tänään. Se kilisee kauniisti ja särkyy helposti. Kun vielä löytäisi jotain ihanaa paperia, voisin heti kouluhommien jälkeen aloittaa paketoimisen. Huomenna siis luvassa markkinointisuunnitelman vääntämistä varsin kokopäivätoimisesti. Voi olla, että viikonloppuohjelmani on aika pitkälti saneltu sen taholta.

Ai niin, ja maksoinhan minä jo tontin lunastusosuuteni. Kaikkea sitä. Kauhea määrä rahaa katosi tililtä. No, onneksi menen maanantaina pankkiin kerjäämään lisää ja jakamaan nimmareita lainapapereihin.