Välitilassa

En ole vieläkään päässyt muuttamaan. Alan olla melkoisen tympääntynyt tähän touhuun. Isä onneksi otti asioita hoitaakseen, kun itse en töiltäni ehdi. Luoja tietää, millaisessa pulassa olisin ison rakennuttajan kanssa, jos ehtisin soitella joskus ja jouluna korjaustöiden perään. Olen aivan rättiväsynyt ja korviani myöten täynnä koko Skanskaa.

Onneksi asiakasvastaavat ovat olleet aivan ihania, mutta eivät hekään kovin paljoa voi tehdä. Valitettavasti tuntuu siltä, että ylemmällä tasolla ei olla kiinnostuneita asiakastyytyväisyydestä ja ennen kaikkea - ihmisistä. Minusta on kamalaa, miten tällaisessa bisneksessä voidaan suhtautua näin välinpitämättömästi. Kyse on kuitenkin kodeista. Ei betonikuutioista ja pintamateriaaleista, teräsrakenteista. Koti on ihmisen tärkeimpiä asioita. Koti on ihmisen rakkaimpia asioita. En tiedä, miten Skanska on liiketoimintansa suunnitellut, mutta ehkä paketista on unohtunut kaksi tärkeää osaa: ihminen ja koti. Tänään en voinut katsoa Skanska Kotien nettisivuja ilman, että unelmiensa kotia etsinyt ihminen minussa ei olisi parahtanut itkuun ja taas sisäinen liiketalouden tradenomini nähnyt punaista tutkiessaan tuota kaikkea unelmien kotien markkinointimateriaalia, johon tuli höynähdettyä. Näin asiakkaana totean, että tällä hetkellä en millään muotoa koe eläväni unelmaa.

On raastavaa elää tällaisessa välitilassa. Postini tulee uuteen osoitteeseeni. Saan kaiken postini muutaman päivän viiveellä. Joudun ravaamaan asunnolla tarkastamassa postia. Laskuista hupenee kummasti aina muutama päivä maksuaikaa. Ehdin jo viedä pakastimeen marjoja ja muita pakasteita. Toivon vain, että pakastimen ja jääkaapin annetaan olla päällä koko ajan, etteivät pakasteet sula. Jääkaappia olen käynyt tyhjentämässä jo kerran. Evakuoin kaiken helposti pilaantuvan. Loppujen ruokien kohdalla totesin, että antaa olla. Jos ne sieltä lähtevät kävelemään, niin raksamiehet ottavat varmaan kiinni, ennen kuin pääsevät naapureita pelottelemaan. Turhauttaa muutenkin, kun asunnolla olisi sellaista tavaraa, mitä aina välillä kaipaa. Nyt minulla on kaksi majapaikkaa, jotka kummatkin kaikuvat puolityhjyyttään, eikä elo kummassakaan ole kovin mukavaa. Lisäksi jouduin ostamaan vielä muutaman kympin kalliimman seutulipun, jolla pääsen kulkemaan. Olin jo ajatellut, että tässä kuussa en tarvitsisi enää tätä kallista lippua vaan voisin ostaa halvemman Tampereen sisäisen kuukausikortin. Toki tässä ohessa myös juoksevat yhtiövastike ja muut asumiskustannukset, vaikka en ole vielä yhtäkään yötä koko luukussa nukkunut.

Tällä hetkellä en edes pääse sisään koko taloon, koska sähkölukon avainta ei ole vieläkään näkynyt, ei kuulunut. Minusta on aika säälittävää ja jossain määrin itsekunnioitustakin nakertavaa pyytää aina joku mukaan avaamaan minulle alaovi, jotta pääsen hakemaan postini. Aina ei viitsisi vaivata jotakuta. Asunnon ovesta sentään pääsen sisään. Varastokopilla en ole vielä käynyt, mutta minulla on pahat aavistukset sen suhteen.

Olin kutsunut pari ystävääni viettämään uutta vuotta luokseni. Tarkoitus oli saunoa, laittaa (paljon!) hyvää ruokaa, katsoa jokin mukava elokuva ja viettää rauhallinen ilta tyttöjen kesken, mutta ehkä ensi vuonna sitten. Illanvietto siirtyi nyt sitten vanhempieni luo. Kävin hakemassa vieraspetini takaisin Härmälänrannasta, sillä jossainhan ystävieni on nukuttava. Jonkin verran tuli kirota pärryytettyä, kun yritin taiteilla luonnonvalkoisen rahin kanssa valot pois, ovesta pihalle, oven lukkoon, portaita alas ja ulos alaovesta kuraisessa säässä, sateessa ja tahrimatta rahin juuri muuttoa ennen pestyä päällistä. Näillä räpylöillä ja varsin vajaalla tarttumaotteella suoritus vaati jo jonkin verran akrobatiaa. Olo oli kuin sittisontiaisella, joka tarraa löytämäänsä aarteeseen kaikilla raajoillaan vain yrittäen suojella kalleintaan kuljettaessaan sitä pesäänsä. Onneksi edes vähän nauratti siinä touhutessani.

En enää jaksa oikein odottaa mitään. Minulla ei ole enää kalenteriin merkattua, oletettua muuttopäivää, jota odottaa. Kun minulta kysytään, jokos olen muuttanut, vastaan vain "en". Kun seuraavaksi tiedustellaan, milloin muutan, sanon muuttavani sitten joskus. Kyllähän sitä seisoo päällään vaikka mäskiämpärissä muutaman viikon, mutta se, että se on mahdollista, ei tee siitä silti mitenkään mukavaa.

Aikataulut vain venyvät. Keittiön työtason valaisinten piti olla asennettuna jo viikko sitten. Valaisimet ovat edelleen ruokapöydälläni. Ennen joulua piti olla parketti revittynä, mutta kun kävin hakemassa postia, vain lattialistat oli irrotettu. Tiistaina piti töiden alkaa ja laattamiestenkin saapua paikalle. Ei näkynyt eilen, ei tänäänkään. Lattialle oli jo ilmeisesti sentään tehty jotain.

Minusta tässä kurjinta on se, että ei ole rakennusmiesten syy, että kaikki on päin seiniä kuin kylppärini kaadot. Ongelma on paljon, paljon syvemmällä. Ahneus on tiettyyn rajaan asti pakollista ja välttämätöntä liiketoiminnassa: ei yksikään firma voi toimia tavoittelematta voittoa. Miksi tehdä paljon työtä, jos sillä ei saavuta mitään? Voiton erottamattomana parina kulkee aina riski: ne eivät voi esiintyä ilman toisiaan. Mitä suurempi riski, sitä suuremmat voittomahdollisuudet. Mitä suurempi voitonnälkä, sitä suuremmat riskit. Sitä ahneempia ollaan. Härmälänranta on kunnianhimoinen projekti, ja arvatenkin sen on tarkoitus sekä tuottaa toteuttajalleen rutkasti tuohta että kasvattaa mainetta. "Mulle kaikki heti nyt" ei kuitenkaan ole oikea asenne, jolla tällaiseen projektiin on lähdettävä. Näin tässä nyt vaikuttaa käyneen.

En tiedä, missä on mennyt pieleen, mutta epäilen vahvasti projektinhallintaa ja viestintää sekä liian kunnianhimoista suunnittelua. Alkujaankin resursseja on ollut liian vähän suhteutettuna työmäärään: liian vähän työntekijöitä, liian vähän aikaa. Moinen perusasetelma tuhoaa projektin kuin projektin jo alkutekijöistä lähtien. Minusta on lisäksi epäkunnioittavaa työntekijöitä kohtaan mahdottomalla aikataululla riistää oikeus ammattiylpeyteen ja hyvään laatuun, josta he voivat olla ylpeitä. Totta kai on kyettävä työskentelemään paineen alla ja aikataulujen rajoissa, mutta liika on aika liikaa.

Siitä olen ainakin varma, että jossain vaiheessa tiedonkulku muutostöitteni kohdalla katkesi. Sovitut muutokset eivät koskaan siirtyneet toteutukseen asti. Syynä saattoivat olla projektiorganisaation muutokset, joissa ihmiset siirtyivät tehtävistä toisiin kesken kiivaimman muutostyövaiheen keskellä. Kyse oli olosuhteiden pakottamasta muutoksesta, ja vaikka tiedottaminen muutoksista asiakkaille sujuikin moitteettomasti, sisäinen viestintä ja muutokset taisivat tökkiä pahemman kerran. Sisäinen viestintä on elintärkeää onnistumisen kannalta, ja aina se jätetään liian vähälle huomiolle.

Olen kuunnellut työmaalla miesten puheita, joissa on ollut kireä ja stressaantunut, ahdistunut sävy. Melkein jokainen, jonka olen kuullut puhuvan on sanonut, ettei enää palaa, kun hommat on tehty. Ei Skanskan leipiin. Syynä on aina ollut sama: jos ei ole aikaa tehdä töitä kunnolla, niin mieluummin sitten on tekemättä. Miehiä ei ole tarpeeksi. Ylemmän tahon yleinen asenne on piittaamaton: työn lopputuloksesta tai laadusta ei välitetä, asiakkaasta ei välitetä. Ei ole helppoa olla töissä, jos asenteet todella ovat tuollaisia. Serkkuni mieskin lähti aikoinaan Skanskalta samoista syistä työnjohdollisista tehtävistä, koska omien sanojensa mukaan "ei kestänyt sitä kusettamista". Henkilöstöjohtaja minussa kiristelee hampaitaan uskomatta, että työntekijöitä vielä nykypäivän työyhteisöissä kohdellaan näin.

Minusta on äärimmäisen valitettavaa, että kuulen näitä juttuja vasta nyt. Kertoessani allikostani kilpailevan rakennuttajan listoilla kesätöitä paiskineelle ystävälleni hän rakennuttajan nimen kuullessaan vain puuskahti, että "en yhtään ihmettele, kun on noita juttuja kuullut". Minusta yrityksen hälytyskellojen pitäisi jo tässä vaiheessa päristä ja lujaa, jotta maineesta olisi edes jotain pelastettavissa. Enää ei voi luottaa siihen, että huonot puheet hukkuvat suureen volyymiin. Ei enää sosiaalisen median ja tiiviin verkottoitumisen aikana. Tätäkään tekstiä ei enää netistä kokonaan pois saa, vaikka merkinnän joskus poistaisinkin tai blogin sulkisin. Minkä nettiin laittaa, se netissä pysyy. Eikä perinteinen puskaradio ole yhtään sen vähäisempi uhka yrityksen maineelle.

Skanskan markkinoinnista vastaavalle taholle täytyy kuitenkin antaa kiitosta. Hyvin kaikki nämä puheet oli onnistuttu lakaisemaan piiloon. Markkinointimateriaali on kaunista ja moniin kohderyhmiin vetoavaa. Lupaukset vetoavat tunteisiin: tunteistahan kodissa on kysymys. Ilme on raikasta, ilmavaa, tunnelmallista, pirteää mutta asiallista ja nykyaikaista. Kotipaneeli ja Kodit-lehti ovat asiakkaalle mukava lisä, joiden kautta voi niin vaikuttaa kuin saada lisää tietoakin. Markkinoinnin ja mekaanisen asiakassuhteen ylläpidon puolesta minulla ei ole ollut missään vaiheessa mitään valitettavaa: olen ollut todella tyytyväinen asiakas siltä osin.

Huolestuttavinta on, että vaikka miten yrittäisi potkia asioita eteenpäin, mitään ei tunnu tapahtuvan. Onhan nyt tietenkin pakkaa sotkemassa joulu, välipäivät ja uusi vuosi, mutta kun asioita on luvattu jo elokuussa ja pitkin syksyä tapahtuvaksi. Mitään ei ole tapahtunut. Ei, vaikka asiakasvastaavat ovat tehneet kovasti töitä. Missä tässä nyt oikein mättää? Ei johtoporraskaan voi loputtomiin sulkea korviaan ongelmilta. Tai asiakkailta. Ymmärtääkseni minä en ole ainoa, joka taloyhtiössä on tyytymätön uuteen kotiinsa.

Minä totisesti pidän pienestä luukustani, ja minua harmittaa, etten vieläkään ole päässyt nauttimaan omasta kodistani. Tänään kuitenkin huomasin ajattelevani, että parasta olisi päästä koko asunnosta mahdollisimman nopeasti eroon. Kun nyt on nähnyt, millaista työtä asuntonikin kohdalla on tehty, aloin pohtia, onko koko rakennus rakennettu samalla "kunhan kasassa pysyy" -mentaliteetilla alusta lähtien. Minua ei huvittaisi nuorena asuntovelallisena jäädä loukkuun kamalan ongelmapesäkkeen kanssa: En halua, että muutaman vuoden päästä aletaan löytää virheitä ja puutteita rakenteista, tai että remontti toisensa jälkeen seuraa toistaan. Ostin uuden asunnon siksi, ettei minun tarvitsisi olla huolissani tulevista remonteista ja saisin elää huolettomasti siistissä, hyvin rakennetussa kodissani.

Toinen muuttopäivä

Olen jo kovasti kiintynyt luukkuuni, vaikka kurkkua raastaakin se pölymäärä. Vietettyäni siellä tänään koko päivän ja ehdittyäni jopa vähän loikoilla makuuhuoneen matolla voin sanoa tykkääväni uudesta kodistani. Ehdin jo sotkea ja pestä lietenikin, kun paistoin vohveleita muuttokomppanialleni.

Muutto alkaa viedä voimia. Olen kamalan väsynyt ja mietin kauhulla, mitä minä esitän tiistaina markkinoinnin suunnittelun ja johtamisen kehittämistehtävien katselmuksessa. Markkinointisuunnitelmani on edelleen puolessavälissä.

Sähköpostiinkin oli pöllähtänyt kaksi viestiä opinnäytetyöhöni liittyen, ja olen kiusallisen tietoinen siitä, että minun olisi pitänyt soittaa tässä parin päivän aikana muutama tärkeä puhelu, joille en vain ole löytänyt sopivaa hetkeä: joko olen touhunnut pää kolmantena jalkana, selvitellyt muutostyömokia tai tajunnut, että jotain pitäisi välillä syödäkin. Lyhyet torkut oli tänään pakko ottaa, kun hommista ei tullut enää mitään. Onneksi ainakin toinen saapuneista viesteistä huutomerkkeineen vaikutti oikein lupaavalta opparini kannalta.

Huomenna tämä ruljanssi taas jatkuu. Vielä muutama laatikko jäljellä. Täytyy käydä aamupäivällä vähän ostostelemassa. Jos sitä verhoja löytäisi...

Torstai on toivoa täynnä

Tänään on muuttopäivä. Miksi minulla on aikaa istua koneen äärellä kirjoittamassa tätä, se on pitkä, ei niin miellyttävä tarina.

Ravasin vielä eilen illalla pitkin kaupunkia etsimässä keittiöön valaisinta ja mattoja keittiöön, olohuoneeseen ja eteiseen. Keittiön valaisin löytyi, samoin makuuhuoneen matto. Niistä iso kiitos oivalle konsultilleni, joka jaksoi oman päivänsä päätteeksi vielä kulkea päättämättömän ystävänsä kanssa pitkin puljuja etsimässä sitä "jotain". Nyt ei tarvitse pimeässä syödä.

Tämän ruljanssin jälkeen pakkasin vielä asiastoani ja muuta pientä tavaraa laatikoihin. Ullakolla oli jäätävän kylmä, ja jyrkät tikkaat tuli kuljettua muutamaan otteeseen ylös ja alas syli täynnä tavaraa. Kun laatikot oli pakattu ja raijattu kodinhoitohuoneeseen odottamaan lähtöä, olin aivan naatti. Olisin tahtonut vain kaivautua peiton alle ja kuorsata raskaasti pitkälle aamuun, mutta valitettavasti tilanne ei ollut näin onnekas: istahdin vielä ranskan läksyjeni ääreen ja väänsin imperfektin ja passé composén eroja sekä käännöksiä muutaman aukeaman verran, ennen kuin vihdoin sain kuukahtaa unten maille.

Viiden tunnin unien jälkeen tuttu kamariorkesteri herätti minut barokin pehmoisesti ja kiviäkin kiinnosti hivuttaa varpaat peiton reunan ulkopuolelle, mutta pakkohan se oli muutaman torkutuksen jälkeen hinata itsensä aamupesulle ja puuron ääreen. Ranskan luento odotti unista opiskelijaa, mutta kulkuyhteyksien ansiosta oli vielä aikaa sitä ennen viimeistellä yöllä rustatut kotitehtävät. Ranska ei oikein ottanut sujuakseen niin vähillä unilla, mutta sainpahan ilmaistua opettajalle, että saattaisin vielä liiketalouden opintojeni jälkeen hakeutua opiskelemaan ranskanopettajaksi. Tällaisia hulluja päähänpistoja...

Koulusta suuntasinkin suoraan asunnolle. Kirvesmies-talonrakentaja-muurari-pikkuveljeni oli aamuvuorosta laittanut tekstiviestinä rakastavan pikkuveljen terveisensä: "Pääsen tänään varmaanki vähän aikasemmin töistä lähteen niin tuunko sun kanssa sinne loppu tarkastukseen? Kun älyän noista jutuista jotain pientä sattumalta ja nään kunnolla." Soittelin veljelleni, että tervetuloa, jos vain pääsee niin aikaisin töistä. Enpä ollut vielä ehtinyt päästä edes asiakasvastaavan puheille, kun velipoika jo ilmaantui paikalle isä mukanaan, joten lopulta minulla oli kaksi tarkkaa ja jokaisen sauman ja liitoksen syynäävää silmäparia.

Tiesin, että minua odottaisi asunnolla täysi kaaos. Joskin tosiasiassa kaaos yllätti minut silti. Käytyäni maanantaina jälkitarkastamassa asuntoa totesin, ettei siellä oltu tehty mitään sitten ennakkotarkastuksen. No, eteisen peililiukuovet oli asennettu ihan siististi, mutta muihin ongelmakohtiin ei oltu koskettukaan. Maanantaina minulle luvattiin, että asiat olisivat kunnossa tänään torstaina, muuttopäivänä. Jälkitarkastus tehtäisiin avaintenluovutuksen yhteydessä.

Paitsi että... Avaimia ei luovuteta, jos kaikkia asunnon eriä muutostyöt mukaan lukien ole maksettu, ja minähän en periaatteen vuoksi maksa sellaista laskua, jonka töitä ei hyväksytysti ole suoritettu loppuun. Jotain sitä on oppinut taloushallinnon hommissa: tunsin heti nutturan kiristyvän, kun hahmotin, mikä tilanne oli. Olin toki ilmoittanut tästä seikasta palveluvastaavalleni, koska mielestäni oli reilua pitää hänet ajan tasalla. Olin suunnitellut tulevani luennolta suoraan asunnolle, tekeväni tarkastuksen, jossa totean kaiken olevan ok, ja lähteväni kotiin vaihtamaan vaatteita, hakemaan säälittävän pientä muuttokuormaani, maksamaan muutostyölaskuni ja tulostamaan kuitin mukaan, ennen kuin palaisin lunastamaan avaimia. Olin päättänyt, että jos edes vessanpönttö olisi korjattu asianmukaisesti ja siististi ja keittiön työtason valaisimet asennettu, voisin hyvin maksaa laskun pois ja odotella, että muut työt saataisiin tehtyä loppuun. No, pytty oli kitattu hävettävän rumasti ja keittiön työvaloista ei ollut edes harjatun teräksen vilausta havaittavissa.

Minusta tuntui todella pahalta, kun jouduin sanomaan näistä asioista palveluvastavaalleni, joka on äärimmäisen mukavan oloinen ja oikein symppis tyyppi. Mutta jos olisin ollut ajolähtötilanteessa ja edellinen asunto olisi mennyt tänään alta, niin en totisesti olisi voinut muuttaa sinne kaiken pölyn keskelle. Eihän loppusiivouksesta ollut tietoakaan. Minä itse inhoan sitä, miten asiakkaat purkavat kiukkunsa ja turhaumuksensa sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole teoillaan vastuussa koko sopasta. En halua olla sellainen asiakas, koska se on minusta väärin toista osapuolta kohtaan. Ei se ihminen siitä valaisinpistokkeiksi muutu, vaikka kuinka valittaisi ja uhkailisi. Eikä asia varmasti etene miksikään, jos ainoaa ihmistä, joka voisi asialle jotain tehdä, pidättelee asunnossa kuuntelemassa päätöntä, toistuvaa räpätystä.

Mietin jo, voiko asuntoon vielä kantaa mitään tavaroita, jos siellä tullaan kuitenkin repimään kylpyhuone auki ja säätämään ja korjaamaan kaikissa muissakin huoneissa. Pölyä tulee varmasti, ja tuntuu turhauttavalta siivota ja laittaa paikat kuntoon vain siksi, että seuraavana päivänä tulee joku, joka sanoo, että kamat täytyy laittaa pakettiin ja siirtää pois tieltä, ja samassa hetkessä koko kämppä on taas täynnä rakennuspölyä. Mitään tekstiilejä en sinne vielä tahtoisi viedä. Ei sinne vielä muuttaa voi. Minulla on aivan selvästi hengitystiet tukossa siitä pölystä: rohisen, ahdistaa ja on vaikea hengittää, mutta tähän on astmaatikkona tottunut. Kohtauslääkkeet vain kehiin, niin kyllä se siitä.

Ajattelin jo suosiolla lykätä muuttoa joulun yli, jotta asunnollani olisi edes jonkinasteinen työrauha eikä oma eloni häiriintyisi jatkuvasta remontoinnista. Illalla vietiin kuitenkin yksi autollinen tavaraa. Keittiöön ja olohuoneeseen asennettiin valaisimet. Imuroitiin. Punaisesta paholaisestani lähtee kyllä eläimellinen ääni - terveeks' vaan, naapurit! Purettiin laatikoista astioita, pestiin yksi tiskikoneellinen. Pestiin ja pyyhittiin keittiön kaapistoja, muovitettiin hyllyjä. Nostettiin mikro paikalleen ja säädettiin se aikaan. Sellaista pientä ja suht kevyttä. Huomenna sama meno jatkuu, mutta paikan päälle pitäisi tulla myös pakettiautollinen huonekaluja. Pitäisikö ottaa mukaan vanhoja villasukkia, jottei lattia naarmuunnu...? (Toisaalta siinä on jo valmiiksi muutaman millin painaumia ja rutkasti naarmuja.)

Tien toisella puolella asuva serkkunikin poikkesi kylässä lainaamassa ruuvimeisseleitä ja virtamittaria. Jäipähän siinä jutustelemaankin ja avittamaan pikku hommissa. On todella kivaa, että serkku asuu niin lähellä. Tuo se vähän turvallisuudentunnetta, ja tietääpähän ainakin, että apu on varmasti aina lähellä, jos jotain sattuu. Akuuttia hillopurkinavaajaa tarvitaan aina!

Purkaessani astialaatikoita törmäsin melkoisiin löytöihin. Aloitin astioiden keräämisen jo 12-vuotiaana, ja kaikenlaista sitä on ehtinyt kertyä vuosien varrella. Joissakin laatikoissa oli onnentoivotuksia milloin ripillepääsyn, milloin ylioppilaslakin johdosta tai vain tavalliset syntymäpäiväterveiset. Erityisesti minua liikutti kuitenkin laatikko, jossa luki mustalla tussilla tekstattuna "6 kpl jälkiruokakulhoja, kirkas, pikkujalallinen". En ollut koskaan edes avannut tuota pakettia paksun pakkausteippikuorrutuksensa alta. Nyt kuitenkin kaivoin nuo kulhot esiin ja tiesin niitä tiskatessani liian hyvin, että olin saanut ne ylioppilaslahjaksi mummuni erittäin läheiseltä ystävältä, joka nukkui pois vain jokin aika sitten. Hän oli minullekin aina "Mummi", ja muistan keikkuneeni milloin vaahterassa, milloin omenapuussa, ruokkineeni omaa Shamppanja-nimistä ankkaani, syöttäneeni apilankukka-"lihapullia" kaneille tai loikoilleeni laiskan hevosen selässä räkittävässä kesähelteessä paljaat pohkeet tahmeina hevosten pahanhajuisesta hyönteiskarkotteesta tämän rautarouvan vahtiessa kaikkea tätä touhua pihakeinustaan alati valppaana ja hyväntuulisen touhukkaana. Minusta tuntuu, että aina näitä Vernan jälkiruokakulhoja käyttäessäni tulen muistamaan Mummin.

Huomenna kämpällä meneekin koko päivä. Taidan aamulla sekoitella valmiiksi vohvelitaikinan, jotta voin sitten nälkäkiukun yllättäessä paistaa vohveleita kiitokseksi reippaille muutoapulaisilleni. Pitäisi vielä vähän laatikoitakin pakata... Aikainen herätys siis.

Ei mennyt ihan putkeen

Ehei, ei mennyt tosiaankaan ihan putkeen. Ennakkotarkastuslomakkeelle päätyi pitkät litaniat puutteita, virheitä ja huomautettavaa. Lisävalaisinpaikkoja ei oltu tehty, joten sanoinkin, että antaa niiden olla. En halunnut keskelle olohuoneen kattoa mitään epämääräisiä virityksiä tai pintavetoja. Toinen suurempi moka oli tehty eteisen kaapiston peiliovien kanssa: niitä ei ollut. Loppujen lopuksi oikeanlaisten ovien asentaminen olisi vaatinut kaapiston kaventamista henkarikelvottomaksi ja lattian jatkamista muutamalla sentillä - ei kiitos! Joten jouduin nyt tyytymään kompromissiratkaisuun.

Kaikenlaista pientä raapaletta ja raaputettavaa löytyi sieltä täältä. Tuntui jotenkin vähän ahdistavalta ajatella, että muuttaa pitäisi kolmen viikon kuluttua ja asiat olivat vielä niin levällään. Vaikka kai ne ovat ihan pieniä hommia ammattilaisille. Minä vain hermoilen. Olihan siellä kuitenkin ihan sievää.

 Ja niitä raapaleitakin piisasi kaikenlaisia...

Meillä ei silikoneja törsätä!

Koollako ei ole väliä?

Kerran jo oikein asennetun peilin tilalle
oli asennettu sittenkin peilikaappi...

Katossa reikä? Eikä! Naapurinsedän tirkistelyaukko?

"Listat parketin väriin sävytettynä" - kynnykset myös?

Se niin tarkkaa ole...

Marraskuisen aamun valaistus ei ollut oikein omiaan ennakkotarkastuksen tekemiseen, sillä valoahan ei juurikaan ollut kello kahdeksalta. Naarmujen ja muiden etsiminen oli varsin työlästä. Onneksi minulla oli terve silmäpari mukana näitä epäkohtia etsimässä. Valonpuutteen vuoksi kuvaaminenkin oli sangen mielenkiintoista. Kamera oli mukana toki fiilistelyn mutta myös dokumentoinnin puolesta. Onpahan nyt ainakin kuvattu kaikki kohdat, joissa mielestäni jotain vikaa oli - paitsi eteisen kaapistot. Valaistuksesta huolehti maaginen - ja mielestäni varsin kuvauksellinen ja jossain määrin hypnoottinenkin - raksavalopallo.

Raksavalopallo sai parketin näyttämään herkulliselta.

Mielenkiintoisena kommelluksena tulevien naapurien kanssa kerrottakoon, että hämmennyin sanattomaksi, kun vanha, parrakas setä aivan yllättäen, koputtamatta marssi olohuoneeseeni omine lupineen. Minä olen työmaalla liikkuessani kunnioittanut tulevien asukkaiden yksityisyyttä ja pidättäytynyt edes katsomasta muiden asuntoihin, vaikka ovet olisivat olleet sepposen selällään. Kerran jouduin hakemaan mummuni pois naapurin eteisestä. Joten olin todella kummissani, kun tämä mies porhalsi ovesta sisään parta tutisten ja pipa vinossa, vihreässä tuulipuvussaan, pällisteli ympärilleen, kurkisti jokaiseen huoneeseen ja sitten jäi tuijottamaan keittiöön. "Jaa, teillä on tämä sama juttu." "Anteeksi mikä?" "Tuossa liesituulettimen päällä on tollanen kolo." "Siihen on tulossa ensi viikolla peitelevy..." "Ai jaa." Teki mieli kysyä mieheltä, mitä hän teki olohuoneessani, mutta saman tien herra nosti kytkintä ja kaasutteli minun, äitini ja ihan yhtä hämmentyneen asiakasvastaavan ohi kapeasta eteisestä. Nitkutti vielä parkettia kengällään kuin kokeillakseen, onko se ihan oikea lattia, ja totesi "Jaa, sulla on tällänen lattia" ja häipyi niine hyvineen. Kailotti vielä mennessään: "Ritvaaaa, ei hätää! Meillekin tulee siihen sellanen peitelevy!" Rehellisesti sanottuna minun pisti vähän kiukuksi tuollainen tungetteleminen. Olin tullessani nähnyt saman pariskunnan aikaisemmin nuuskimassa läpi ykköskerroksen asuntoja, vaikka heidän asuntonsa ei ykkösessä ollutkaan. En edes tajua, miten sen miehen onnistui puskea kolmen ihmisen ohi eteisen läpi, vaikka kaikki seisoimme siinä blokkaamassa kulun varsin kätevästi ja kokonaisvaltaisesti kaapistoa pähkäillessämme.

Viikko on jo taas vierähtänyt. Jälkitarkastuksen ajankohdasta ei ole kuulunut mitään. Olen kävellyt sateessa Koskipuiston halki Tampellaan hakemaan parkettinäytettä, jota ei ole. Olen kävellyt tihkussa Koskipuiston läpi Tampellaan hakemaan parkettinäytettä, joka oli saapunut viimein toimistolle. No, ei ollut aivan se näyte, mitä oltiin ajateltu, mutta onhan iso aina parempi kuin pieni. Sateessa vaaleanpunaisen sateenvarjon alla oli ihana kävellä puiston poikki töihin. Olihan kosken partaalla toki vähän kylmää ja viluista, mutta tulin silti hyvälle mielelle.

Tänään oli taas Sotkasta soitettu. Soitin töiden jälkeen takaisin ja sain kuulla, että sänkyni oli saapunut. Väärän värisenä. Lähetyslistassa luki aivan oikein "ruskea", mutta varastossa oltiin huomattu, että sänky oli itse asiassa musta. Uusi sänky tulee kuulemma ensi viikolla. Onneksi tässä nyt on vielä aikaa se pari viikkoa.

Toivoisin, että kaikki sujuisi mahdollisimman jouhevasti, sillä koulu ja työt painavat päälle oikein urakalla. Minulla ei yksinkertaisesti olisi aikaa setviä mitään väärinkäsityksiä ja oho-ja-hupsis -kömmähdyksiä. Nukun keskimäärin liian vähän, ja eilen keskiviikkona onnistuin nappaamaan jonkinlaisen kevyen ruokamyrkytyksen kanasalaatistani. Parin masua korvenneen päivän jälkeen olo on jo ihan ok, ja suurin helpotus oli ehdottomasti nenäkarvojen perinteinen happotrimmaus eilen illalla. Huh, kun kävinkin taas pohjilla, mutta nyt on jo parempi olo. Ruokakin pysyy taas sisällä.

Viikon päästä on firman Masquerade Party -pikkujoulut. Olisin tahtonut pukeutua rokokoopukuuni, mutta kun työkaverini livisti vanhojenpäiväpuvustaan ja osti pikkumustan, jäin vähän yksin "historiallinen neiti" -pukeutumiseni kanssa. Olen todella huono ostamaan vaatteita itselleni. Mielestäni minulla on hankala kroppa ja vielä hankalampi luonne, joten mekko-ostoksille menemistä olin taas lykännyt mahdollisimman pitkälle. Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja marssin Haloselle, jonka ikkunassa olin nähnyt kivan mustan sifonkimekon jo keskiviikkona ennen kohtalokasta salaattituokiota. Sovitin mekkoa, ostin sen ja suorin ulos kaupasta. Olen edelleen todella tyytyväinen ostokseeni. Mekossa oli ainakin kolme asiaa, joiden epäilin saavan minut näyttämään pökkelöltä, mutta mekko toimi oikein kivasti. Sitten vain yhdistämään siihen jokin kiva koru ja venetsialaisnaamio varastoistani - voilà! Ei ole minun juttujani tämä muotibloggaaminen... Pikkujouluista on onneksi kyyti jo aikaisin illalla takaisin kotiin, ei tarvitse jäädä katsomaan työkavereiden nolailua ja juomista.

Ei näin, mutta sinne päin. Ilman rintamusröyhellystä.
Empire-leikkauksella ja huomaamattomalla vyöllä.

Ensimmäisen joululahjankin hankin tänään. Se kilisee kauniisti ja särkyy helposti. Kun vielä löytäisi jotain ihanaa paperia, voisin heti kouluhommien jälkeen aloittaa paketoimisen. Huomenna siis luvassa markkinointisuunnitelman vääntämistä varsin kokopäivätoimisesti. Voi olla, että viikonloppuohjelmani on aika pitkälti saneltu sen taholta.

Ai niin, ja maksoinhan minä jo tontin lunastusosuuteni. Kaikkea sitä. Kauhea määrä rahaa katosi tililtä. No, onneksi menen maanantaina pankkiin kerjäämään lisää ja jakamaan nimmareita lainapapereihin.

Tankotoilailua

Heräsin viime yönä puoli viiden paikkeilla nähtyäni unta verhotangoista. Herätessäni tajusin, etten tahtonut ostamiani yksinkertaisia, tavallisia verhotankoja, vaikka ne kauniit olivatkin. En saisi niihin millään ripustettua paneeliverhoja. Niinpä tänään töiden jälkeen suuntana oli Prisma. Palautin eilen ostamani tangot ja ostin paneeliverhotangot tilalle. Loppujen lopuksi tämä päätös kannatti myös taloudellisesti: verhotangot tulivat nyt kokonaisuudessaan halvemmaksi, vaikka sain ensimmäisistä 15 % asiakasomistaja-alennuksen. Säästin ainakin 15 euroa, sain paremmat verhotangot ja unirauhan. Ei lainkaan hullumpaa. Hieman kyllä nolotti, kun vielä eilen illalla olin niin varma, että halusin juuri ne tangot, jotka ostin. No, onneksi tämä herääminen sattui nyt heti eikä vasta viidestoista päivä.

Yllätyksekseni tänään illalla puhelimeni soi. Minulle sängyn myynyt myyjä soitti minulle Sotkasta ja pahoitteli, ettei ollut viime viikolla soittanut, kuten oli luvannut. Lapset olivat olleet kipeänä ja hän lasten kanssa kotona. Kiitteli vielä, että olin käynyt jo tekemässä tilauksen, ja sanoi vain soittaneensa varmistaakseen, ettei minulle jäänyt paha mieli, kun oli luvattu soittaa ja sitten ei soitettukaan. Äh, eihän minulle jäänyt. Sain niin hyvää palvelua ja käydessäni sänkyä tilaamassa minulle kerrottiin jo lasten sairastumisesta. Ihan ymmärrettäväähän se on. Heh, oli hauska myyjä. Taidan mennä Sotkaan uudestaankin. Jäin vähän hiniöimään yhtä rahia...

Perjantaina olisi sitten edessä asunnon ennakkotarkastus. Silloin pitäisi sitten olla skarppina kyyläämässä kaikki nurkat, nippelit ja namiskuukkelit läpi, jotta kaikki on varmasti tehty sovitun mukaan, oikein ja huolella. Taidan ottaa kameran tuolloin mukaan ihan jo dokumentaatiomielessäkin. Heti aamusta ennen toimistolle suorimista siis kotona käymään.

Kyllä sitä tavallaan jo toivoisi, että olisi avaimet kädessä, jotta pääsisi kantamaan romppeitaan edes säilytykseen uuteen kämppään. Rauhoittaisi jotenkin kummasti mieltä, kun ei tarvitsisi kasata tavaroitaan paikkaan X, jotta voi pakata tavaransa laatikkoon B, joka säilötään paikkaan Y ja kuljetetaan päivänä D paikasta Y paikkaan Z, josta sen sisältö puretaan hyllyille F, G ja H. Nytkin olisin vain voinut viedä verhotangot ja vedenkeittimen asunnolle, iskeä tangot seinään ja keittimen kaappiin. Onko muutossa mitään hyötyä logistiikan opinnoista? Toisaalta, miksi vaivautua, kun jo lukion fysiikassa opetetaan kaiken materian ja energian pyrkivän mahdollisimman suureen ja tasaiseen kaaokseen?

Pesänrakennuspuuhia

Vielä vähän puolikuntoinen viikonloppu kuluikin opinnäytetyön aiheanalyysin ja pesänrakennuksen merkeissä. Keuhkoputkentulehdus on melkein selätetty. Loppuviikon jouduin olemaan sairaslomalla, ja onneksi tajusin totella lääkäriä: kyllä olo sellainen välillä olikin, että ei tehnyt mieli kuin maata hiljaa paikallaan ja toivoa, että ei tarvitsisi hengittää. Opinnäytetyön aiheanalyysi on palautettu kaikesta tuskastelusta huolimatta, ja kohta pitäisi kaivaa opinnäytetyön toimeksiantosopimus esiin koulun intrasta ja kiikuttaa se allekirjoitettavaksi. Markkinoinnin suunnittelemisen ja johtamisen kehittämistehtäväkin pitäisi ottaa työn alle.

Kotiväen vapaa viikonloppu kuitenkin ajoi auttamattakin pesänrakennuspuuhiin, kun oli auto ja kuski käytettävissä. Lauantaina tyhjensin tiliäni Veikon Koneeseen imurin ja pyykinpesukoneen muodossa. Imuria pääsinkin kotona heti testaamaan, ja Punainen paholainen on oikein ärhäkän säpsäkkä vehje ollakseen niin pieni pallero. Huomasin tosin myös, että vaihtosuulakkeita ei oltu pakattu imurini mukaan, joten täytynee soitella niiden perään ensi viikolla.

Samalla lauantaisella reissulla kävin tilaamassa ja maksamassa pois uuden sänkyni. Vanha onkin jo, no, tosi vanha. Muistan, kun sain tuon sänkyni joskus ala-asteikäisenä ja ensimmäinen ajatukseni oli testata sängyn jouset. Hyvinhän siinä pomppi, mutta pohjasta katkesi lauta. Yhtään yötä en ehjässä sängyssä ehtinyt nukkua, mutta hyvin se on palvellut ainakin sen kymmenen vuotta. Hyvältä tuntui uusi runkopatjasänkynikin, ja innolla odotan, että pääsen siinä ensimmäisen yöni nukkumaan. Sain Sotkassa vielä niin hyvää palvelua ja loistavan tarjouksenkin, että ilolla sängyn sieltä ostin.

Tänään piti ihan pikaisesti vain pyörähtää Ikeassa ostamassa verhotangot. Eihän se nyt ihan niin mennyt. Ikeassa ei sopivia tankoja ollut, mutta tulin ostaneeksi hyllymuovia ja Lämplig-kattilaritilän. Eipä tarvitse kuumaa kattilaa laminaattitasolle laskea. Ruokapöytään, joka ehkä joskus jostain löytyy, odottelen joululahjaksi jotain vähän nätimpää alustaa kuumille astioille. Näin minulle on vihjattu, mutta minähän en asiasta tiedä yhtään mitään...

Verhotankoja metsästettiin Ikean jälkeen Bauhausista, josta nätit tangot löytyivätkin - suolaisella hinnalla. Onneksi velipoika oli ollut auttamassa tätiä remontissa ja muisti, että kun tädin kämppään oltiin tankoja etsitty, samanlaisia oli näkynyt myös Prismassa. Joten Prismaan siis! Prismassa sattui olemaan vielä asiakasomistajapäivät, joten 15 %:n alennus ei tuntunut ollenkaan huonolta ajatukselta. Prisman valotaulussa loisti iloisesti sulkemisaikana kello 18, kun viittä vaille syöksyimme kauppaan sulkemiskuulutusten jo raikuessa. Löysimme verhotangot hetken etsimisen jälkeen ja etsimääni malliakin oli. Yksi liian vähän. Lapoimme tarvitsemamme tangot hyllystä ja sitten suoraan kassalle. Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisimme kysyneet myyjältä, onko tankoja mahdollisesti varastossa. No, totta kai jonottaessamme asiakaspalvelusta kuulutettiin, että edellinen kuulutus oli virheellinen ja että kauppa on auki yhdeksään asti. Valitettavasti osa ostoksistani oli jo ehditty lyödä kassaan, joten jatkoin sitten autolle ostoksineni. Saatuani ostokset autoon päätimme kuitenkin vielä käydä kysymässä, josko yksi pitkä tanko vielä löytyisi varastosta.

Ei löytynyt, mutta sen sijaan löysin OBH Nordican Chilli -vedenkeittimen, ja äiti ja mummu ostivat minulle kahvinkeittimen "salaa" joululahjaksi, jotta saavat vieraisille poiketessaan kahvia. Itsehän en kahvia juo, eikä kovin moni kavereistanikaan ole kahviaddikti. Sanoinkin äidille, että saa tuoda omat kahvinsa ja suodatinpussinsa, jos aikoo myrkkyjään keittiössäni keitellä. Minulle riittää, että töissä saan huolehtia pienen nörttiarmeijan kofeiinihuollosta aina palaverien yhteydessä.

Että sellainen viikonloppu. Ehdin minä pyörähtää kaiken tämän hulinan keskellä kaakaolla kahden ystävättäreni kanssa, ja varsinainen kulttuuritätien kälätyskerho siitä muotoutuikin. Oli oikein rattoisaa. Joskin sain viehkosti hymyillä kaverilleni, jos hän maksaisi kaakaoni pullineen, sillä olin aikaisemmin päivällä jo käyttänyt eurolleen pankkikorttini ostorajan imuri-, pesukone- ja sänkyostoksilla ja tajusin tämän tietenkin ollessani tiskillä maksamassa herkkujani. Onneksi on kultaisia ystäviä.

Nyt eteisen nurkassa odottaakin jo ihan kiitettävä kasa tavaraa lähtökuopissaan muuttopäivää odotellen.

Muuttoilmoitus tehty!

Muuttoilmoitus on tehty netissä. Onhan muuttoon enää alle kuukausi. Huomenna pitäisi mennä pankkiin järjestämään lainaa, jolla maksaa koko hömpötys. Jännittää. Keuhkoputkentulehdus painaa päälle.

Huomaan kanniskelevani ja asettelevani vähemmän jokapäiväisiä tavaroita odottamaan muuttolaatikoita. Pieniä kekoja muodostuu pöydille ja kaappien nurkkiin. 

Rauhallinen ja rattoisa Riika

No hups, unohdin aivan kokonaan kirjoittaa selontekoa kesälomamatkastani Riikaan. Seikkailuyksikkö Tunida Peränpää otti elokuun alussa Ryanairin siivet alleen ja liiteli leppoisasti Baltiaan tutustumaan uuteen kaupunkiin. 3.6.-8. sujui mukavasti tutkaillen idyllistä Riian vanhaakaupunkia. Rauhallinen ja kiireetön loma onnistui oikein hyvin, vaikka emme kovin paljoa toimettomana olleetkaan. Kiertelimme nähtävyyksiä, söimme ja ihailimme maisemia.

Näkymiä Pyhän Pietarin kirkon tornista

Hotelli oli aivan taivaallinen. Yövyimme viiden tähden Radisson Blu Ridzenessä aivan Kansallisoopperan puiston tuntumassa suurlähetystöalueella. 2010 vuonna remontoitu ja uudistettu hotelli oli ollut ennen Neuvostoliiton aikainen luksushotelli, ja ulospäin tämä kyllä näkyi betonikuutiomaisessa arkkitehtuurissa ympäröivien jugend-talojen keskellä. Sisältä hotelli oli kuitenkin maltillista säihkettä, laadukasta bisnestyyliä. Aulan vesiputoukset, lasihissi, tyylikäs oleskelutila ja viihtyisä bisneslounge tietokoneineen ja nettiyhteyksineen loivat rauhaisan mutta jotenkin tehokkaan tunnelman. Etenkin bisneslounge oli meidän mieleemme, sillä pääsimme päivittämään matkablogiamme, kun emme olleet liian uuvuksissa, kunnon koneen äärestä ilmaiseksi.

Huone täytti kaikki odotukset. Huone oli siisti ja aivan tarpeeksi tilava kahdelle nuorelle naiselle. En muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka valittavat hotelliarvosteluissaan sitä, miten pieniä huoneet ovat olleet. Ei kai sinne matkalle ole lähdetty hotellihuoneessa olemaan? Meillä pienin huone on ollut sellainen komero, että ei saanut lentolaukkuja lattialle avattua ja hampaat sai pestä omalla sängyllä istuen ja lavuaari oli aivan sylissä, pöntöllä istuessa polvet olivat melkein suihkun puolella, ja ihan hyvin pärjäsimme. Nyt meidän ei tarvinnut kärsiä tällaisista erikoisolosuhteista. Huoneeseen astuessa tuli hyvin epäuskoinen olo, kun televisiosta alkoi soida musiikkia ja silmien eteen avautui sievä, siisti ja kauniisti kalustettu huone sänkyineen, kirjoituspöytineen ja ikkunasyvennys nojatuoleineen. Valaisimet olivat kauniita, ja valaistus hienosti säädettävissä. Kaappitilaa oli mainiosti. Oikein lokoisa majapaikka muutamaksi yöksi.

Viimeksi Tallinnan Savoy Boutiquessa yöpyessämme ihastelin upeaa kylpyhuonetta, mutta täytyy sanoa, että se jäi kirkkaasti kakkoseksi Ridzenen kylpytiloille. Tilaa oli mielin määrin: tilava, lasinen suihkukaappi ja kylpyamme, loistava valaistus, suuri peili, mustavalkoiset kaakelit hohtivat puhtauttaan... Koska kuplat kylpyveteen täytyi hankkia itse eikä pieniä pulloja löytynyt, meillä oli paljon kuplia.

Hotellin ravintola oli ihana! Sali oli kauniin lasipyramidin alla. Pyramidi näkyikin huoneemme ikkunaan. Sali oli valoisa, ja sen reunoille oli aseteltu orkideoja ja kynttilöitä koristekivillä täytettyyn altaaseen. Tarjoilijat olivat ystävällisiä, toivat kahvia ja teetä pöytään. Erityisesti pidimme hymyileväisestä suklaasilmäisestä nuorukaisesta, joka parina aamuna tarjoili meille: aivan käsittämättömän herttainen, ystävällinen ja kohtelias ihminen.

Ruoka- ja ravintolavalintamme osuivat jolteensakin napakymppiin lukuun ottamatta yhtä pientä pettymystä katupizzeriaan. Saimme nauttia hyvästä ruoasta niin tunnelmallisissa ravintoloissa kuin puistonpenkilläkin.

Broilerisalaatti, Pie Kristapas Kunga

Pie Kristapas Kungan kalalammikko ja kellariportaikko

Monterosso, ruokataivas

Herkuteltavaa ruokaa odotellessa

Pihvi rucolan ja juuston kätköissä

Kievinkanaa

Jätskiä jälkkäriksi...

...tai tiramisua?

Muuten tutuiksi tulivat eri museot, kirkot ja vanhankaupungin kadut. Kun pari kertaa poistuimme vanhastakaupungista, ei se oikeastaan ollut sen arvoista. Kävelykilometrejä kertyi mittariin, ja öisin uni maittoi.

 

Joko jännittää?

Ei, ei jännitä. Muuttopäivä varmistui tänään, ja se oli oikeastaan juuri se, mitä odotin sen olevan. Arvaukseni heitti päivällä. Seitsemän viikkoa ja siinä se. Sitten on oman kodin avaimet tassussa. Nyt pitäisi ilmoittaa nimi rappukäytävää ja postiluukkua varten - ja oikeasti otettava itseään niskasta kiinni ja aktivoiduttava laina-asioissa. Jotenkin sinne pankkiin ei vain tule mentyä, vaikka asiasta on jo alustavasti juteltu. Voisihan sitä toki vähän kilpailuttaakin lainaa, jos siitä vaikka itsekin jotain vähän hyötyisi.

Oikeastaan on vähän rasittavaa, kun kaikki, jotka asiasta yleensäkään edes tietävät, kyselevät virnuillen ja kylkeen pukkien, jännittääkös jo, olen varmaan tosi innoissani. Onhan se hieno asia ja totta kai sitä odottaa, mutta en minä nyt mitenkään maanisesti hehkuta muuttoa tai loiki jännityksestä pitkin seiniä. Tällä hetkellä lähinnä tuumaan, että hassua, miten sitä jonain päivänä vain lähtee töihin eri osoitteesta kuin ennen. Ehkä 1,5 vuoden odotus on tehnyt tehtävänsä.

Tällä hetkellä vain väännetään olohuoneen sössittyjen sähkömuutostöiden kanssa. Nyt ei voi enää pinnistää, kun on jo housussa. Olen ollut vähän hankala asiakas, kun en ole hyväksynyt ehdotettuja korvaavia ratkaisuja, mutta rehellisesti sanottuna mikään niistä ei ole näyttänyt tai kuulostanut tarpeeksi hyvältä. Olohuoneen ikkunan viereen olisi pitänyt tulla valaisinpistoke. Ei tullut, se unohdettiin. Tarkoitus oli laittaa tähän pistokkeeseen valaisin, joka toisi häikäisyä lieventävää hajavaloa katon kautta. Suunnitelmat menivät nyt hieman uusiksi, kun sähkö pitäisi saada toiselle puolelle olohuonetta, enkä ole mikään suuri pintavetojen ystävä. No, jos tyydyttävää ratkaisua ei löydy, antaa olla. Keksin kyllä jotain, jolla saan tarvitsemani valaistuksen aikaan. Mutta tekemättömistä muutostöistähän minä en tietenkään maksa.

Nyt kai sitten pitäisi ryhtyä hiljalleen pakkaamaan ja käymään tavaroita läpi. Joulukuusi ja jouluvalot täytyy hankkia heti ensihätään. Veljeni nauroi, että jouluvalot on varmaan asennettuna parvekkeella, ennen kuin yhtäkään huonekalua on kannettu sisään.

Kuparitalon vohvelikahvila

Olen holtittoman perso makealle, mutta mistään liian makeasta en pidä. Rakastan vohveleiden paistamista, mutta on niiden syöminenkin mukavaa. Parhaat vohvelini olen saanut Brysselissä: sitä kielellä sulavaa makua en unohda koskaan!

Viihdyn hyvin myös kahviloissa. Pidän ystävien tapaamisesta kaakaokupillisen äärellä, ja kun aikataulut eivät aina veny pitkiin illanviettoihin, kahvilassa on mukava piipahtaa vaihtamassa kuulumiset, höpöttää ja nauraa. Joskus sitä tulee vietettyä useita tuntejakin nurkkapöydässä jutustellen, ja tähän mennessä ehkä suurimmat luovat projektit, joissa olen ollut mukana, on ideoitu hyvin pitkälti parin eri kahvilan pöydässä.

Yksi lempikahviloistani Tampereella on Kuparitalon vohvelikahvila. Harmikseni on todettava, että aika moni muukin tamperelainen näyttää viihtyvän tässä pienessä kahvilassa, ja usein vohvelilla herkutteleminen jää vain haaveen tasolle, kun kurkistaa ikkunasta sisään ja näkee täpösen täydet pöydät. Kahvila on todella pieni. Pöytiä on muutama, kaikki erilaisia kiemuraisista sohvaryhmistä pieniin parvekepöytiin. Tunnelma on hieman ranskalainen, kuin väräjävä chanson rahisevalta savikiekolta, silti iloinen ja lämmin.

Valikoimassa on valinnanvaikeuteen asti suolaisia ja makeita vohveleita, erilaisia kahveja, kaakaota, teetä... Keittiö ei ole katseilta piilossa vaan yllättävän pieni keittiö pyörii siinä kaikkien silmien alla tiskin takana vohvelirautojen tiristessä ja jääkaapin ovien läiskyessä hyvin kodinomaisesti. Välillä tuleekin mieleen lapsuuden leikit: aivan kuin joku olisi keksinyt leikkiä kahvilaa ja tarjota ohikulkijoille herkullisia maistiaisia päivää piristämään.

Ehdoton suosikkini söpöydessä, melkein liian makeaa tälle herkkusuulle.

Astiatkin, etenkin teekupit, ovat tyylin mukaisia ja suloisia.

Pöytä ja keittiövempaimia

Pidän suunnattomasti vohveleista ja niiden paistamisesta. On mukavaa istuutua pöydän ääreen ystäväin kera ja höpötellä höyryäviä vohveleita natustaen. Bryssel oli upea kaupunki: siellä sai vohveleita lukuisista pienistä kojuista, ja ne vohvelit olivat taivaallisia! Muistan aina rapsakan, brysseliläisen vohvelin tunnun ja ihanan makean maun kielelläni.

Lapsuuteni vohvelit puolestaan ovat aina koostuneet viidestä sydämestä. Brysseliläiset olivat usein tylsästi neliskulmaisia, eivät ymmärtäneet sydänten päälle. Huomasin tässä, että kulmikkuus on lyönyt itsensä läpi myös täkäläisten kauppojen hyllyiltä löytyvissä vohveliraudoissa. Vannoin itselleni, että kulmikkaita vohveleita ei minun taloudessani paisteta! Eikä nyt enää tarvitsekaan...

Ostin viime viikolla itselleni heräteostoksena vohveliraudan. Minulla on ollut tapana kurkistella vohvelirautojen kannen alle nähdäkseni paistopinnan, ja kun nyt tämän yksilön kitaan kurkkasin, siellä majaili viisi sydäntä sievästi odottamassa vohvelitaikinaa. Jotain, mitä en ollut nähnyt pitkään aikaan kaupassa. Ostopäätös syntyi hetkessä, ja hyvin äkkiä olin myös kassalla vohvelirautalaatikko sylissäni.

Näin talouteen liittyi OBH Nordican Profile -vohvelirauta. Jälkikäteen sain tietää, että niitä olisi ollut punaisenakin ja tasapainoilen hieman, käynkö palauttamassa valkoisen rautani kauppaan, kun sillä kerran on 14 päivän palautusoikeus. Taidan käydä, vaikka se nololta tuntuukin, kun kaikki on ihan oman typeryyteni ansiota.

Tänään oli melko kurja päivä. Kaikki aikataulut valskasivat, eikä mikään oikein ottanut onnistuakseen. Pakenin kurjuutta mummun luo, kuten usein teen. Mummu täpinöissään heti alkoi härnätä minua kertomalla, että oli ostanut minulle joululahjan. Mummun innostuksella ei ollut rajaa, joten vaikka hän kovasti yritti selitellä, että mahdanko minä malttaa jouluun asti, hän itse totesi, että pakko se on nyt näyttää, kun on niin hieno. Olihan se. Mummu oli löytänyt Prisman syntymäpäivätarjousten joukosta minulle unelmieni leivänpaahtimen, OBH Nordican punaisen, neljän leivän paahtimen. Ei mitään pieneltä mäyrältä näyttävää möhkälettä, jossa on kello, radio, kylpyamme ja solarium samassa ihmeellisessä paketissa! Vaan nätti, yksinkertainen ja linjakas. En ollut koskaan nähnytkään sellaista, ja olin aina kironnut, että miksei sellaista ole, kun juuri sellaisen haluaisin.

Väkertäessämme yhdessä mummun kanssa 1700-luvun pukuprojektiani hymyilimme vanhoille valokuville papan lapsuudesta ja jutustelimme tuttujen kuulumisia. Mummu kertoi, että hänen serkkunsa olisi luopumassa eräästä vanhasta kirjoituspöydästä, jota olen aina ihaillut. Pöytä on nykyään kuulemma tiellä pienessä kerrostaloasunnossa ja kaipaisi loppusijoituspaikkaa. Serkku oli mummulta kysellytkin, olisinkohan minä mahdollisesti kiinnostunut pöydästä. Niinpä minä tartuin puhelimeen ja rimpautin heti mummun taiteilijatarserkulle - ja hups vain, minulle luvattiin se ihana, ihana pöytä! Se on siro, tummapuinen, kauniisti sorvatut jalat ja pienet laatikostot. Minusta siinä on ollut aina jotain todella viehättävää. Lupasin mennä ensi keskiviikkona syyslomalla katsomaan pöytää. Voisin ottaa siitä silloin oikein valokuvan!

Suklaalattia

Kävin viikko sitten katsomassa kotiani toisen kerran. Tällä kertaa mukanani olivat äiti ja mummu, jotka olin luvannut ottaa mukaan, jotta rauhoittuisivat eivätkä jatkuvasti jankuttaisi. En tiedä, oliko tällä reissulla mitään vaikutusta: tuntuu, että minulta jatkuvasti kysellään, oliko se keittiön sokkeli mielestäni vinossa ja tuleeko sinne nyt sitä ja tätä ja sanoiko se asiakasvastaava nyt niin, että...

Mutta tällä kertaa oli nähtävää jo vähän enemmänkin. Eteisen, keittiön ja makuuhuoneen kaapit oli jo asennettu paikoilleen, samoin parketti. Ja millainen parketti se onkaan! Olisin voinut repiä suojamuovin niiltä sijoiltaan ja heittäytyä vatsalleni enkeleitä tekemään tuolle jumalaiselle, suklaiselle parketille siihen asiakasvastaavan silmien alle. No, tyydyin vain vatsa kihelmöiden ihailemaan lattiaani.

Valitettavasti eteiseeni oli asennettu väärät kaapit. Peilioviani ei näkynyt missään. Ne kuulemma vaihdetaan. Syytäkin vaihtaa. Saunan ohjauskeskustakaan ei näkynyt missään. Sekin kuulemma tulee vielä. Ei muuten, mutta se piti asentaa kylpyhuoneen puolelle, ja nyt se ilmeisesti sitten asennetaan eteiseen. Eniten ehkä tällä hetkellä harmittaa, että valaisinpistemuutoksia, jotka olisi pitänyt tehdä näkövammani perusteella, ei ole tehty. Näitä sähkömuutostöitä suunniteltiin nimenomaan sen takia etukäteen, ettei minun tarvitsisi vetää ylimääräisiä kattovetoja valaisimiin, jotta saisin tarpeeksi muunneltavan valaistuksen. No, mitään sovituista ylimääräisistä valaisinpistokkeista ei oltu tehty eikä niitä enää voida tehty (olisi pitänyt tehdä valuvaiheessa). Nyt minulle ehdotettiin kattoon asennettavaa valaisinkiskoa, joka mielestäni kuulostaa ihan helkatin rumalta. Kuulemma rakennuttajan kustannuksella tämä asennettaisiin. Syytäkin olisi, koska minä siitä en aio maksaa. Enkä muuten aio maksaa kyllä tekemättömistä sähkömuutostöistäkään. Piste.

Sinänsä todella harmi, että tämä nyt meni tällaiseksi vääntämiseksi. Eniten minua harmittaa valaisinpistokkeiden puuttuminen. Harkitsen sitäkin, että jättäisin koko kiskon asennuttamatta ja antaisin asian olla. Katto ainakin olisi siisti. Kisko ei millään tavalla kuulostanut sievältä ja huomaamattomalta ratkaisulta, etenkään kun se vedettäisiin vinosti jokseenkin keskeltä olohuoneen kattoa. Toisaalta valaistus on minulle liian tärkeä asia tingittäväksi. Rehellisesti sanoen en tiedä, mitä minä oikein teen. Täytyy nyt pohtia asiaa oikein kunnolla. Suurin harmihan on tietenkin menetetty luottamus rakennuttajaan.

Kaunis lattia pelasti kuitenkin paljon. Pääsin myös vierailemaan parvekkeellani, ja ihastuin siihenkin ikihyväksi. Miksi muuton pitääkin olla keskellä talvea? Eihän silloin saa mistään mitään parvekekalusteita!

Tyttö ja valkoinen laatikko

Kävin keskiviikkona katsomassa tulevaa kotiani. Se toi mukanaan yllätyksiä ja odottavaa jännitystä: mistä tästä vielä tulee? Oli omituista kävellä fyysisesti olemassa olevaan paikkaan, valkoiseen laatikkoon, josta tulisi kotini. Se tuntui niin tutulta, aivan kuin olisin käynyt siellä monta kertaa ennemminkin. Ja olinhan minä, malttamattomissa ajatuksissani. Oikeastaan paikassa ei ollut minulle mitään uutta. Siinä se vain oli.

Toki pikkuisessa päässäni mittasuhteet olivat hieman eläneet omiaan, ja 58 neliötä oli aavistuksen pienempi kuin olin kuvitellut. Luulen tämän pienuusvaikutelman johtuneen olo- ja makuuhuoneen kapeudesta: olin kuvitellut huoneet ehkä hieman leveämmiksi. Missään katastrofaalisessa harhakuvitelmassa en ollut onneksi elänyt, mutta jotkin sisustusratkaisut täytynee laittaa tarkemman tarkastelun alle ja sovellettaviksi.

Onnekseni parveke oli suurempi kuin olin osannut odottaa. Katsellessani keittiön ikkunasta likaisen suojamuovin läpi parvekkeelleni olin tyytyväinen tulevaan keitaaseeni. Sinne mahtuisi ainakin vähän kukkiakin. ehkä enemmänkin kaikenlaista, jos olisi vain kekseliäs ja käyttäisi mielikuvitustaan.

Jep, kävin kotona ja kyllä siitä vielä oikea koti tulee. Kuukauden päästä pääsee taas katsomaan. Silloin pitäisi olla valkoisessa laatikossa jotain muutakin kuin pelkkää valkoista, valkoista kaikkialla.

Liiaksi räiskivä kesä

Heinäkuu lipuu kohti loppuaan ja ilma on aivan liian kuuma minulle. Onneksi syksy tulee pian. Kaipaan jo viilentäviä sateita, pimeitä iltoja ja kosteina kimmeltäviä katuja, kynttilöitä, vilttejä ja sitä syksyn omaa, raskasta hiljaisuutta. Kesä on liian täynnä elämää, ja vaikka loppukesälle onkin luvassa paljon hienoja retkiä ja seikkailuja, tavallaan jo toivon pääseväni takaisin syksyn tuomaan arkeen.

Kesälomani alkaa viimein ensi viikolla. Kun nyt vietän ensimmäistä kertaa pitkää kesälomaa töistä, ajatus siitä, että joku maksaa minulle siitä, etten tule töihin, tuntuu kummalliselta. Minulla on siitä jollain tapaa huono omatuntokin. Yritän vakuutella itselleni, että asioiden kuuluu mennä näin ja että minun ei tarvitse tehdä kesälomani tunteja edes osittain sisään. Ei sillä, olenkin jo melko lailla loman tarpeessa ja sen verran väsynyt, että ylitöihin unohtumisen vaara on katoavainen, ellen sitten nukahda heinäkuun hiljaiselon pitkästyttämänä työpisteelleni.

Kesälomasuunnitelmia minulla on ja ei ole. Lähden ystäväni kanssa Riikaan elokuun alussa muutamaksi päiväksi. Varasimme matkan hieman ex tempore: asiasta oli puhuttu alkukesästä, mutta se oli unohtunut ja matkan suunnittelu lykkääntynyt, kunnes oli pakko tempaista, jos reissuun vielä tänä kesänä aikoi. Meillä kävi vielä kohtuullinen tuurikin, mitä lentoihin ja majoitukseen tulee. Lennot sinne ja takaisin, kolme yötä Radisson Blu Ridzenessä tuli maksamaan per nuppi noin 210 euroa. Vanhakaupunki on kivenheiton päässä ja tiedossa kiireetöntä aikaa hyvässä seurassa. Riian-reissun lisäksi elättelen toiveita taidemuseoretkestä Mänttään, sukuni kotikulmille. Tahtoisin niin mielelläni päästä valokuvaamaan Serlachiuksen kauniita rakennuksia ja Mänttän maisemia.

Valokuvaamista on luvassa myös opinnäytetyöni puitteissa, kun tätitiimin kesken järjestämme fantasiahenkiset kuvaussessiot Riian-reissun jälkeen. Tuntuu oudolta ajatella, että opinnäytetyö alkaa hiljalleen totisesti olla työn alla. Alan jo jännityksellä odottaa ensimmäistä "projektitiimin" palaveria!

Kesälomani päättyy kutkuttavissa merkeissä. Lomani viimeisenä päivänä pääsen käymään ensimmäistä kertaa omassa kodissani. Runkorakennusvaiheen jälkeinen työmaavierailu päättää komeasti lomani, ja voin palata töihin intoa tursuten. Elokuun aikana on vielä luvassa harjannostajaisristeilykin Härmälänrannan satamasta.

Työmaavierailu kuitenkin kalvaa mieltäni, sillä puoli sukua on jo ilmoittanut kiinnostuksensa lähteä mukaani katsomaan uutta kotiani. Minä olen kohteliaasti ja raivokkaan epäkohteliaasti kieltäytynyt näistä tarjouksista ja ilmoittanut meneväni yksin. Jotenkin vain minusta tuntuu paremmalta, että menen ensimmäistä kertaa omaan kotiini yksin. Ei se ole mikään turistirysä vaan minun kotini. En halua sinne kälkättävää sukulaislaumaa ihmettelemään ja pällistelemään - tai sukuni tuntien arvostelemaan. En, vaikka heillä kuinka olisi kesälomaa ja kuolettavan tylsää, ei mitään kesälomaretkiä tai muutakaan aktiviteettiä. Minun kotini ei ole mikään retkikohde. Sitä paitsi työmaavierailujen ohjeistuksessakin mainittiin, ettei paikalle tarvitse tuoda ylimääräisiä pällistelijöitä. Tämä asennoitumiseni on aiheuttanut hienoisia hankaumia ja räiskettä etenkin perhepiirissä, mutta toivon, että tilanne rauhoittuisi eikä pilaisi koko kesälomaani.

Myrskyisää

Ulkona myrskyää kesämyrsky, ja minä istun sisällä sitä katselemassa. Pulssi on viimein tasaantunut. Heräsin yhtäkkiä tajuamaan, etten ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan mitään. Yrittäessäni kirjautua sisään huomasin unohtaneeni tilini käyttäjätunnuksen. Olin jo vaipua epätoivoon, kun olin hakannut tunnuskenttään kaiken keksimäni ja yrittänyt turhaan etsiä sähköpostistani palautustietoja. Mietin, miten saisin tänne tiedon, että blogi siirtyy uuteen osoitteeseen ja uusille tunnuksille muistini tehtyä tepposet, kun yhtäkkiä selainta suruissani sulkiessani tunnus pompsahti mieleeni aivan kirkkaana ja selkeänä. Niin, että täällä sitä taas ollaan.

Loppukevät oli kiireinen, eikä kesä näytä sen enempää rauhalliselta. Kaikenlaista ohjelmaa on ollut ja vielä enemmän on luvassa. Tanssiporukkamme kanssa meillä on kuutisen keikkaa syyskuun alkuun mennessä, ja aika kuluu hyvin pitkälti töissä käydessä, treenatessa ja vähän historiassa seikkaillen. Niinpä aikaa asuntoasioiden miettimiselle ei ole jäänyt kovinkaan paljoa.

Tällä hetkellä tiedossa on kuitenkin kaksi tärkeää päivämäärää: työmaavierailu sekä harjannostajaiset. Häpeäkseni olen hukannut työmaavierailuista kertoneen tiedotteen jonnekin enkä ehtinyt kirjoittaa aikaa ylös, joten en ole asiasta aivan satavarma. Elokuuta tuo kuitenkin oli. Harjannostajaisia vietetään 17.8. M/s Tammerkoskella, joka starttaa risteilynsä Härmälänrannan satamasta.

Aikas jännää. Muuttoonkaan ei ole enää kuin puoli vuotta. Lopultakin alan tajuta, että todellakin muutan tämän vuoden puolella. Oikeastaan jo ihan pian. 

Kun sukkanauhat katkeaa

Eilisilta lunasti kaikki odotukset. Pitkästä aikaa sain oikein pukeutua teatteriin, ja olo oli kieltämättä ihan sievä. Se tekee välillä hyvää. Seurakin oli kovin viehättävää ja ennen kaikkea ratkiriemukasta ainakin siitä päätellen, miten vatsalihakset olivat kipeinä nauramisesta tänään aamulla. Kun vielä sai nauttia hyvästä musikaalista näyttämön täydeltä, lähes täydellinen teatteri-ilta oli plakkarissa. Jäin kaipaamaan vain hetken yhteistä istuskelua lasillisen tai kaakaon äärellä jossain mukavassa, rauhallisessa paikassa.

Tampereen Työväen Teatterin Chicago oli tuttua TTT-laatua. Vaikka näinkin Chicagon syksyllä Cambridge Theatressa Lontoon West Endissä, TTT kesti vertailun todella hyvin. Onneksi esitysten tyylit erosivat niin paljon toisistaan: Cambridge Theatren versio oli selvästi hämyisempi ja kapakkamaisempi, kun taas TTT oli kirkkaampi ja kevyempi sekä visuaalisesti uskollisempi elokuvalle (sekä hyvä että huono asia).

Suomenkielinen käännös oli ihan onnistunut siinä mielessä, ettei se mitenkään särähtänyt pahasti korvaan. Yhtä iskevä se ei ollut kuin alkuperäiskielellä, mutta sisälsi silti muutamia ihan nokkelia ja nappaavia rivejä. Koska olen tutustunut musikaaliin englanniksi ja osaan laulut suunnilleen ulkoa alkuperäiskielellä, musikaalin seuraaminen suomeksi tuntui aavistuksen omituiselta ja vaati aktiivista kuuntelemista. Silti arvostin käännöstyötä, jossa niinkin hieno musikaali oli taivutettu kauniille äidinkielellemme.

"Minulla on motto:
Maman hommat tee.
Varmemmin kuin lotto
Mama palkitsee!"

Jäin ehkä kaipaamaan lisää sähäkkyyttä, jazzahtavaa kissamaisuutta ja rohkeutta. Etenkin tanssi olisi voinut olla parempaa, ja valitettavasti tanssijat jäivät kirkkaasti kakkosiksi lontoolaisille kollegoilleen. Cambridge Theatressa nähtiin näyttämöllä todella palavaa tanssia ja hengästyttävää akrobatiaa. Vauhtia kyllä riitti TTT:nkin näyttämöllä, mutta koreografiat olisivat voineet olla hieman selkeämpiä ja toisaalta päästää tanssijat näyttämään parastaan. Joskin pidin hyvin paljon All I Need Is Loven ja Razzle Dazzlen koreografioista.

TTT vain on niin huikea musikaaleissaan. Ainoa kouriintuva miinus tässä tuotoksessa oli Hintsanen, jota en voi sietää. Kyseisen herran olemus on jotenkin liian muovinen ja teennäinen, showpellemäinen (myös Chicagon ulkopuolella), etten jaksa katsella tai kuunnella häntä laisinkaan. No, nämä ovat makuasioita, joista olen jo kiistellyt Hintsasta jumaloivan ystäväni kanssa riittämiin. Ymmärrän, miksi jotkut pitävät Hintsasesta, mutta henkilökohtaisesti minut on näyttämöllä koulittu ihailemaan ja tavoittelemaan aivan erilaista tyyliä. Hieman sama juttu, kun ratsastajat eivät tahdo ratsastaa entisillä ravureilla, vaikka ravuritkin hyviä hevosia ovat. Onneksi Petra Karjalainen auttoi minua keskittymään johonkin muuhun kuin Hintsaseen. Mutta olipahan hassua katsella Anastasian ääntä näyttämöllä taas pitkästä aikaa!

Syksylle voisin varata toiset liput ja käydä katsastamassa Chicagon uudestaan. Chicago tarinana puhuttelee ja kiehtoo minua aina vain. Ja se jazz!

Mukavia asioita odottaa mielellään

Minusta on tullut kyselyhiiri, selvästi. Taas kolahti Kodit-lehti postiin, ja totta kai lehden luettuani klikkailin itseni nettiin antaakseni mielipiteeni lehdestä, kun sitä kerran kysyttiin. Ehkä liiketalouden opintojen ohessa on tullut tavallaan oltua pöydän toisellakin puolella tutkimassa ja kehittämässä, ja kun oma tutkimusprojektimme kaatui vastausten vähyyteen (ja toimeksiantajan heikkoon yhteydenpitoon, jolla tutkimuksen kaatuminen olisi voitu mahdollisesti välttää), totesin, etten itse tahdo olla havaintomatriisissa se kaivattu ja kirottu puuttuva rivi. Myönnän kyllä, että minua jäi kaivamaan se, etten jättänyt kyselyyn mitään kehitysideoita tai juttuehdotuksia. Oli muka niin kiire ja vaikea keksiä mitään, kun juuri oli palannut lenkiltä. Varmasti olisin keksinyt, jos vain olisin viitsinyt ajatella. Mutta kuten äidinkielen lehtori lukiossa totesi: "Ajatteleminen on aina raskasta, kun siihen ei ole tottunut."

Olin hieman pettynyt, kun kannessa isolla mainostettu juttu yrttipuutarhasta keittiössä tai parvekkeella ei ollutkaan varsinainen artikkeli. Olisin niin mielelläni lukenut syvemmänkin jutun kerrostalopuutarhuroinnista. Sen sijaan tutustuin lähinnä mainosmaisesti esiteltyihin Herb:ieen ja Vihervitriiniin enkä oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi.

Lehti itsessään oli taas täynnä herkullisia kuvia, jotka kyllä synnyttivät vielä mehevämpiä mielikuvia ja saivat taas oman kolon kaipuun leimahtamaan. Miksi pitää odottaa vielä kahdeksan kuukautta? Onneksi sain katsella lehden sivuilta, miten tulevat kotikulmani kylpivät kesäauringossa. Tiedä häntä, auttoiko se sitten mitenkään tähän malttamattomaan odotukseen...

Ehkä onnistun viimeistään huomenillalla unohtamaan lentotukikohtani hetkeksi, kun suuntaan Tampereen Työväen teatteriin katsomaan Chicagoa. Kävin tänään noutamassa eilen varaamani liput ja olen aivan innoissani, kun viimeinkin pääsen yhtä lempimusikaaleistani katsomaan kotikaupungissanikin. Näinhän minä toki syksyllä Chicagon Lontoossa, mutta kun kerran kotikaupungissa ja mielestäni musikaalien osalta ehdottomasti Tampereen parhaassa teatterissa pyörii Chicagon kaltainen maailmanluokan hittimusikaali suomeksi, kyllähän se pitää nähdä. Eihän täällä kukaan koskaan tee mitään suuria musikaaliproduktioita, jos kukaan ei käy niitä katsomassa!

Sain tänään mukavan puhelunkin. Sain tietää, että saan vihdoin ja viimein olla morsiusneitona. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Kai se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kaason pesti oli jo mennyt, enkä minä olisi kaasoksi halunnutkaan. Miksi olla kaaso, kun voi olla morsiusneito? Ah, unelmieni täyttymys, vihdoinkin. Pääsen viimein eroon lapsuuden traumastani, kun en saanutkaan olla morsiusneito kummitätini häissä. Toki ilmoitin heti, että en pue ylleni vaaleanpunaista röyhelöunelmaa säästääkseni muut vieraat visuaaliselta tuskalta, ja toivoin, että bridezillaamisen sijaan tuleva morsian ottaisi ennemmin bridechilling-asenteen. Muuten tämä hieman isompi morsiusneito voi täräyttää kukkakorilla kaaliin, jos ei morsmaikkua muin keinoin saada rauhoittumaan, sillä olisihan häiden tarkoitus olla kivat juhlat - ei stressin ja eripuran aihe. Häitä odotellessa.

Koeviljelmä pystytetty

Käydessäni viime syksynä Sotkamossa ekologiystävääni tapaamassa ihastuin valkoisiin mansikoihin, jotka vielä syyskuun lopullakin puskivat runsasta ja mehukasta satoa niinkin pohjoisissa olosuhteissa. Marjat olivat melko pieniä ja maistuivat metsämansikoilta. Keräsin marjoja pienen pakastepussillisen, kiikutin kotiin ja lykkäsin pakastimeen odottamaan kevättä. Nyt oli viimein aika kaivaa mansikat pakkasesta ja puuhata pystyyn pieni koeviljelmä.

Eilen istuskelin kylpyhuoneen lattialla kylvämässä mansikoitani. En ole koskaan ennen kasvattanut mansikoita siemenestä, en varsinkaan pakastetusta mansikkamössöstä. Päätin edetä luovuudella ja rohkeudella ja mietin, miten asia luonnossa hoituisi. Otin jostain kaapin perukoille eksyneen laatikon, kippasin pohjalle vähän multaa ja päälle turvetta. Sitten vain pursottelin muusin pussista turpeeseen tekemiini vakoihin - kas näin!

Hieman tasoittelin mössöpaakkuja ja peitin vaot kevyesti turpeella. En kastellut, koska marjamössö itsessään oli jo niin kosteaa, enkä halua, että viljelmäni homehtuu. Kannoin iloisen kaoottisen koeviljelmäni olohuoneen ikkunan alle sivupöydälle aurinkoa ottamaan. Hieman jäi arveluttamaan, mitä mansikoistani tulee, mutta ekologiystäväni rauhoitteli, että heilläkin tutkimusasemalla oli agrologi unohtanut mansikat moneksi viikoksi ja ne olivat homehtuneet, kärsineet kuivuudesta ja kaikesta mahdollisesta ja silti pukanneet iloisesti tainta. Toivottavasti minullakin käy yhtä hyvä tuuri.

Tänä kesänä toivon saavani aikaiseksi edes taimia. Ei sadolla niin väliä. Tahdon vain taimet, jotta voin sitten ensi kesänä istuttaa ne parvekkeelleni ja nauttia empiirisistä mansikoista. 

Uusi palveluvastaava

Postilaatikossa köllötteli taas tänään rakennuttajan kirjekuori. Tavanomainen tiedotehan se oli. Aikataulussa ollaan ja tulevaan kotiinsa pääsee tutustumaan sitten joskus. Harjannostajaiset ovat lomien jälkeen. Plus palveluvastaava vaihtuu taas.

Minua hieman harmittaa, että tämä on minulle jo kolmas palveluvastaava. Liiketaloutta opiskelevan korviin tämä tuntuu hieman omituiselta ja toisaalta töissä projekteja seuraava puoleni ymmärtää tämän täysin. Eihän tosielämässä kaikki mene kuin oppikirjojen maalailluissa teorioissa. Silti nyt asiakkaana koen, että asiakassuhdettani hieman heitellään vastuuhenkilöltä toiselle. Aina täytyy lähteä tutustumaan ja rakentamaan suhdetta uuteen vastuuhenkilöön, joka hoitaa asioitani.

Toisaalta ymmärrän, että varmasti näissä vaihdoksissa on pyritty ajattelemaan sekä asiakkaitten että rakennuttajan työntekijöiden parasta. Ainakin välillä minusta on tuntunut, että asiakasvastaavien työtaakka on vaikuttanut todella rankalta. Vaikka turhahan minun on spekuloida, mistä syystä tämä vaihdos johtui. Harmittaa vain, sillä tulin niin hyvin juttuun entisen vastaavani kanssa. Hän oli hauska, iloinen, suorasanainen ja reipasluonteinen. Pidin hänestä kovasti.

Ehkäpä tämä tästä taas lähtee porskuttamaan. Itusen olen hämilläni yhden avoimen tarjouksen suhteen, mutta kai minä vain lähetän sen sitten hyväksyttynä uudelle vastaavalleni.

Keltaisia kummituksia

Keskiviikkona touhuttuani koululla neljä tuntia ensin omien koulutehtävieni parissa ja sompailtuani kolmisen tuntia SAP:n saksalaisen insinöörilogiikan ihmemaassa suorin Stockmannin kulmille odottelemaan ystävääni. Katsellessani akuutin kulutushysterian kourissa vellovaa ihmismassaa mietin, miksi ihmiset juoksivat kuin riivatut ja puristivat keltaisia kassejaan kuin suurinta aarrettaan. Eikä yksikään hymyillyt. Kaikki kuulostivat kireiltä ja pingottuneilta kulkiessaan vahtipaikkani ohi. Hetken jo ajattelin kääntyä takaisin ja jättää väliin Hulluille Päiville sukeltamisen.

Yksin en olisi siihen ryysikseen lähtenytkään. Olisin auttamatta eksynyt, hätääntynyt ja joutunut paniikkiin. En pidä suurista alennusmyyntitempauksista. En kestä sitä ihmispaljoutta ja poukkoilevia, arvaamattomia, verenhimoisia tätejä, jotka tahtovat vain ostaa, kun halvalla saavat. Siinä ei auta, vaikka valkoisella kepillä nilkoille kevyesti kolauttelisi. Nyt olen saanut melkein neljän viikon ajan vältellä aina jotain keskustan suurista aleista: Anttilan varastontyhjennysmyynti (vai mikä olikaan), Sokoksen 3+1 -päivät, Koskikeskuksen MiinusViirus ja nyt Stockmannin Hullut Päivät.

Tällä kertaa Hulluille Päiville minut kuitenkin ajoi kauan himoittu naulakko. Valkeakosken Asuntomessuilta lähtien metsästämäni Maze Interiorin Crown Hangerin takia keltaisten kummitusten ja villiintyneen tätilauman keskelle oli uskaltauduttava ensimmäistä kertaa elämässä. Onneksi mukanani oli Tuna, joka luovii alennusmyynneissä kuin kala vedessä ja pitää minutkin rauhallisena. Jo pääovista sisään astuessa kaikki näytti täysin kaoottiselta touhulta, mutta rohkeasti tyrskyjä päin!

En voisi kuvitellakaan meneväni enää toiste Hulluille Päiville. Tällainen uhkarohkeus saattaa tulla kysymykseen vain silloin, kun tarkalleen tiedän, mitä olen hakemassa. Jos minä jotain opin, niin Hulluille Päiville ei ole mitään asiaa ainakaan niiden ensimmäisenä päivänä hieman kello neljän jälkeen iltapäivällä.

Mutta pääasia on, että nyt muovipussissaan kuljetusta muuttokuormaan odottaa musta Crown Hanger -naulakko. Veljeä lahjottiin laatikollisella mokkasuukkoja.

Kärsimätön viherpeukalo

Nyt näyttäisi (jälleen kerran) kevät tulleen jäädäkseen. Aurinko lämmittää jo niin selkeästi, ja lumi valuu viemäreihin. Kaduilla voi jopa paikoittain kävellä kastelematta kenkiään. Kyllä, onhan tämä nyt jo se aito ja oikea kevät, joka taittuu kauniisti kesäksi vastustaen takatalven viekoituksia? Jos on, niin kohta saan möyriä mullassa kyynärpäitä myöten. Vihdoinkin!

Koska jouduin perumaan ensi viikonlopun tanssileirin keuhkoputkentulehduksen jälkeen vielä jokseenkin kehnossa kunnossa olevien keuhkojeni takia - rohisen edelleen kuin Darth Vader, jos vähänkään rasitun - voin hyvin käyttää tämän ajan kylpyhuoneessa mansikoitani kylvien. Mieli tekisi myös kokeilla, lähtisivätkö auringonkukatkin. Ja rairuohoa, tahdon pitkästä aikaa rairuohoa. Oikeastaan minulle kelpaa kaikki, mikä puskee vihreänä mullasta ylös kohti valoa.

Onneksi keittiössä kuitenkin vihertää.

Chillejä tassunaulakoita

Kun olin jo luopunut toivosta koskaan jäljittää elämäni naulakkoa, se lähes kirjaimellisesti kolahti postiluukusta maailmaani. Joskin kyseessä ei ollut minun postiluukkuni vaan Tunan, joka tänään minulle asiaa touhotti ja esitteli Hullujen Päivien kuvastoa. Siellähän se komeili: Maze Interiorin Crown Hanger. Hyllyversiota en valitettavasti enää edes Mazen kuvastosta löytänyt.

Crown Hanger © Maze Interior AB

Hullujen Päivien sekä Mazen kuvastosta bongasin myös samaan sarjaan kuuluvan Branchin, joka voisi oikein hyvin sopia eteiseeni takkinaulakoksi. Se jatkaisi myös mukavasti samaa ripustinlinjaa Crown Hangerin alias tassunaulakon kanssa. Ongelmaksi saattaa muodostua eteiseni seinäpinta-alan vähäisyys: oksalle voisi olla vaikea löytää sopivaa paikkaa. Toisaalta kai siitä voisi aina saada parvekkeelle kiemurtelutuen kukalle.

Branch © Maze Interior AB

Aamukin alkoi mukavasti, kun Aamulehdessä esiteltiin parveke-elämää neljän parvekesuunnitelman kautta. Hämeen ammattikorkeakoulun opiskelijat olivat tehneet parvekesuunnitelmia Tampereen asuntomessuille, jos nyt muistan oikein. Sain hauskoja ideoita omaa parvekettani ajatellen, ja samalla ihmettelin, että nykyään parvekkeisiinkin ollaan valmiita panostamaan niin paljon. Suunnitelmat kun näyttivät lähinnä omakotitalojen terasseilta ja puutarhoilta pienoiskoossa kaikkine kivikäytävineen, sohvaryhmineen ja suihkulähteineen. Minun parvekkeelleni eivät taida sellaiset viritelmät mahtua, mutta eiköhän siitä varsin viihtyisä keidas kuitenkin luovuudella ja näpsäkkyydellä luoda.

Ai niin, torstaisen palkkapäivän kunniaksi kävin kantamassa Lamborghinille kotiin kaveriksi Kaaharin, saman sarjan sähkövatkaimen. Chilliys sen kuin leviää keittiössäni.

Keittiöni Kaahari, OBH Nordica Chilli Hand Mixer

Kaaharin tuotetiedoista napattua: "Käynnistyskytkin: On" Olen helpottunut, saan siis sähkövatkaimen päällekin tarvittaessa. Ei tarvitse käsin sotkea.

Ei kaduta

Istuessani tänään pitkän työ- ja koulupäivän jälkeen bussissa ikkunaan nojaillen katselin keskustan vilinää. Bussireittini varrelle osuu myös yksi asuntoehdokassuosikeistani, yksi unelmakohteistani. Kuolasin kyseisestä talosta myynnissä ollutta herttaista kaksiota, jossa oli keskustasijainnistaan huolimatta jotain ihanan romanttista ja hempeää. Asunto olisi ollut huomattavasti pienempi, mutta jotenkin sympaattinen pohjaltaan. Näppärää taskukokoa.

Suurin este sille, etten pyytänyt esittelyä ja saman tien jättänyt tarjousta, olivat tulevat remontit. Nyt, kun kattoremontti on alkanut ja koneet ovat huutaneet jo monta viikkoa, tiedän, että tein oikean ratkaisun. Joka kerta ajaessani työmaan ohi toivon, ettei bussi juuttuisi valoihin kamalan metelin tähden. Etenkin remontin alkuvaiheessa melu ja tärinä rämisyttivät jopa bussia. Työmaata juosten (korvat eivät kestäneet kävelemistä) ohittaessa paineaallot olivat lyödä jalat alta liukkaalla jäällä. En tiedä, mitä siellä oikein touhuttiin, mutta jonkinlainen suurtehoimuri asiaan ainakin kuului... En tosiaankaan olisi kestänyt sitä meteliä ja touhua talon asukkaana. Vielä lyhyempi pinna minulla olisi ollut remonttilainaa maksellessani. Niin, onhan siihen suunnitteilla se pihan viemäriremonttikin.

Mutta silti sitä aina ihailee, miten kevätiltapäivän laskeva aurinko heittyy vanhaan punatiileen ja sieviin ikkunoihin. Ei keskusta-asuminen kuitenkaan olisi ollut minun mieleeni. En olisi sietänyt rälläämistä tai ikkunani alta yötä myöten huristavia linja-autoja. Junaratakin olisi ollut aivan naapurissa, lähin metsä liian kaukana. Vaikka töihin olisin kävellyt parissa minuutissa, tanssikoululle ja muihin harrastuksiin minuutissa. Ei, minua ei yhtään kaduta, että jätin tilaisuuden käyttämättä. Samaan hintaan 20 neliötä enemmän, ihan uutena ja juuri minun valinnoillani, ranta ja luontokin lähellä. Kuulostaa enemmän minulta.

Boksi näkyy jo

Ohikulkumatkalla poikkesin vilkaisemassa, miltä työmaalla näyttää. Siellähän sitä muovit läpättivät tuulessa ja pilvet heijastuivat ikkunamuoveista. Seinät olivat pystyssä toiseen kerrokseen asti, ja pienen hakemisen jälkeen tajusin tapittavani asuntoni ulkoseinää. Ihmettelin ikkunoita, ja tuntui oudolta katsella sisään asuntoonsa. Siinä se nyt oli. Sitten viimeinkin.

Melkoisen karu näky vielä tässä vaiheessa. Näyttää hirmu pieneltä, mutta eiköhän sitä yksi nuori nainen tähän mahdu vallan mainiosti. Vasemmalla siis makuuhuoneen ikkuna, keskellä olohuoneen ikkuna ja oikealla keittiön ikkuna. Keittiön ikkuna näyttää tulevan todella matalalle, kivaa.

Pian pitäisi alkaa puuhastella kevätkylvöjä, mutta ajatus tuntuu hieman vieraalta, kun on luntakin maassa. Kevät tuntuu vielä toistaiseksi pyristelevän talven otteessa suht tiukasti. Sotkamosta viime syksynä kuskatut mansikat saavat vielä viikon pari odottaa pakastimessa. Vähän epäilyttää, mahtavatko ne edes itää. Sen verran kovanonnenmansikoita ovat olleet matkallaan pellolta idätyslaatikkoon.

Punainen paholainen

Olen maannut reippaan viikon verran keuhkoputkentulehduksessa, jota aluksi terveyskeskuslääkäri mainosti "ihan tavalliseksi hengenahdistukseksi". Onneksi kävin työterveyslääkärillä Mehiläisessä ja sain saman tien viikon sairaslomaa "näin alkuun", ulkonaliikkumiskiellon, liikkumatonta vuodelepoa ja antibioottikuurin, jota kuulemma jatketaan herkästi, jos on yhtään aihetta. Maattuani nyt viikon verran paikoillani tekemättä mitään pääsin vihdoin kodin ulkopuolelle jaloittelemaan ja ihmettelemään kevätaurinkoista maailmaa.

Olen käyttänyt pienissä osissa muinoin kesätöistä saamaani lahjakorttia, ja nyt oli taas se aika keväästä, kun lahjakortti olisi mennyt vanhaksi muutaman viikon päästä, joten oli pakko käydä ostamassa sillä jotain. Niinpä siis nokka kohti Veikon Konetta ja keittiöhärveleitä. Tällä kertaa mukaan tarttui punainen paholainen, OBH Nordican Chilli Stick Mixer -sauvasekoitin.

© OBH Nordica Chilli Stick Mixer

Täytyy sanoa, että yritin välttää viimeiseen asti OBH Nordican ostamista, koska muistin, miten ystäväni Tuna oli aikoinaan nauranut, että olen juuri sellainen ihminen, jonka kaikki kodinkoneet ovat sitten aikanaan varmasti punaista OBH Nordicaa. Testailtuani eri vaihtoehtoja käteen tämä tuntui kuitenkin kaikista mukavimmalta ja kevyimmältä. Nappi oli hyvä, varsi irrotettava ja metallinen, helposti pestävä. Eikä voi sanoa, etteikö pieni ja näppärä koko sekä kaunis muotoilukin olisi puhunut puolestaan. Monet muut olivat kauhean painavia ja hankalia käteen. Minulle tuli heti sellainen olo, että minun ei tarvitse suht pienenä naisena machoilla valtavalla sauvasekoittimella, jota jaksan hädin tuskin käyttää. Olkoonkin sitten millainen rimpula tahansa, se on kaunis eikä ollut alessa hinnallakaan pilattu, joten jos joskus täytyy ostaa uusi, en jää harmittelemaan.

Sain leikkiä 50-luvun pikkuvaimoa oikein sydämeni kyllyydestä katsellessani muitakin keittiöhärveleitä, ja pakko sanoa, että kai se keittiön kilpavarustaminen naisilla jossain määrin vastaa miesten tarvetta haalia kodinelektroniikkaa ja murisevia moottorihärveleitä. Sitä paitsi minä en koskaan saa autoa, joten voin nyt nimetä pienen perheeni uusimman tulokkaan Lamborghiniksi.