28. kesäkuuta 2010

Mansikkaviineri ja pari tuntia

Töissä aloin käydä levottomaksi siinä kahden maissa, kun tiesin, että lähteä pitäisi hieman ennen kolmea. Esiintymistä en jännitä, mutta kaikkea muuta mahdollista kyllä: sain ravata koko päivän vessassa.

Aurinko vyöryi kuumana päälleni, kun singahdin viilennetystä toimistosta vapaaseen ilmaan. Taivas oli heleän sininen eikä pilviä näkynyt missään. Ensin hymyilytti, sitten kuumuus muuttui tuskalliseksi, ja olin viimein kiitollinen, kun pääsin rakennusten varjoon ja rakennuttajan toimiston ovista sisään.

Välittäjä tuli minua aulaan vastaan, kättelimme ja siirryimme syömään mansikkaviinerit neukkarin puolelle. Juttelimme niitä näitä, ja jouduin itse asiassa kärsimättömyyttäni kysymään, milloin pääsisimme oikein asiaan. Niin se sitten vihdoin alkoi: kaikkien kaupantekoon liittyvien asiakirjojen kahlaaminen. Mapillinen papereita näyttää ja kuulostaa ehkä pelottavalta, mutta on kaikkea muuta. Ei edes pitkäveteistä tai ehkä minulla on sen suhteen kieroutunut tradenomin mielenlaatu, sillä lähestulkoon nautin sopimusteksteistä, pykälistä ja ehdoista. Minua lähinnä harmitti, ettei minun edes oletettu lukevan niitä kaikkia papereita tarkasti läpi. Pyysin kyllä kopioita tarkempaa tutustumista varten, ja välittäjä lupasi ne minulle toimittaakin. Lisäksi ajattelin tutustua asunto-osakeyhtiölakiin, jota välittäjä niin kovasti väitti monimutkaiseksi.

Mielenkiintoisen parituntisen jälkeen tultiin siihen vaiheeseen, että oli aika ottaa kynä kauniiseen käteen ja jakaa nimikirjoituksia papereihin. Minua hieman hirvitti sutaista allekirjoitukseni, kun en ollut saanut lukea kaikkia papereita pilkuntarkasti läpi kaikessa rauhassa. Välittäjä oli kuitenkin selostanut kaiken sen verran selkeästi ja ymmärrettävästi sekä vakuuttanut, ettei kukaan oletakaan, että olisin lukenut ne kaikki mapin paperit läpi ja opetellut ulkoa, että uskalsin nimeni kirjoittaa.

Ei siinä sitten ollutkaan mitään sen ihmeellisempää. Koko kaupantekotilaisuuden ajan olin ihan rauhallinen, minua ei edes jännittänyt. Jännitys jäi kai sinne työpaikan portaisiin tai viimeistään ulos, kun astuin sisään rakennuttajan toimistolle. Eikä olo ollut sen kummoisempi sittenkään, kun minulle ojennettiin kansio asiakirjoineen ja kaupantekijäislahjana HeiRolin suola- ja pippurimyllyt. Siinä sitä sitten oltiin, käteltiin ja kiiteltiin, lausuttiin hyvät kesät ja lomat ja toivoteltiin kuulumisiin.

Osakkeenomistajien kokous onkin sitten elo-syyskuussa. Mielenkiintoista. Näkee tulevia naapureitaan. Kyttääjien riemujuhlaa... Sitä ennen pitäisi saada Oman kodin valinnat -kansio, jossa on enemmän infoa muutostöistä ja materiaalivalinnoista sekä niiden aikatauluista. Heinäkuu taitaa olla melko hiljaista aikaa, mutta tapahtuu sitä kesälläkin, ihme kyllä.

Sain siinä kaupantekotilaisuudessa myös tietää, että asuntoalueen reunalla on vanha omenapuutarha, joka on aikoinaan ilmeisesti kuulunut jollekin rannan valitettavasti tuhotuista huviloista. Siellä on säilynyt teollisuusalueen liepeillä kaikki nämä vuodet. Kuulostaisiko keväinen huviretki omenankukkien katveessa hyvältä? Muutan keskelle satumaisia piknik-paikkoja! Omenatarha, Hatanpään kartanon kasvitieteellinen puutarha ja ruusutarha, Härmälänsaari nuotiopaikkoineen...

Kaupantekijäiskahvit on nyt juotu äidin ja mummun kanssa. En vieläkään aio kertoa muulle suvulle. Täytyy vähän odottaa, että tilanne rauhoittuu tädin putkiremontin ympärillä. Kaikki touhottavat sitä niin kovasti (ja syystä, onhan siitä saanut yksi jos toinenkin pahemmanlaatuisen päänsäryn). Eikä muutenkaan niin kiire ole kertoa. En minä oikeastaan tiedä, haluankokaan minä kertoa. Mikä hätä tässä nyt muka on... Puolitoista vuotta joudun itsekin odottamaan. Kärsivällisyyttä tämä kasvattaa, jos ei muuta.

Vinkki tupaantulijaisvieraille: ei maustemyllyjä, niitä on jo kaksi paria.

27. kesäkuuta 2010

Outo ajatus

Huomenna se sitten tapahtuu. Ostan asunnon. Aamulla lähden normaalisti töihin, juoksen neuletta ylleni kiskoen bussipysäkille, istun bussiin, kiroan huonoja liikenneyhteyksiä naapurintätien kanssa, vaihdan bussia, nousen uuteen aamuun heräilevän kaupungin hiljaisuuteen ja kiipeän toimistolle, jätän työpisteeni tuntia aikaisemmin ja... kävelen tapaamaan välittäjää. Kaksi ja puoli tuntia, minulle on sanottu, sen verran siihen menee. Paljon papereita, puhetta, asiaankuuluvaa varoittelua ja selvittelyä. Allekirjoituksia. Maksuviitteitä.

Vaikka minua jännittää, olen myös onnellinen, että se sitten vihdoinkin on ohi. En jaksaisi käsitellä enää yhtään vänkäämistä tai ailahtelua. Kun kauppa on tehty, se on sitten varma ja sillä selvä. Ei enää "entäs jos sittenkin"-ajatuksia. Ei sillä, että minulla niitä varsinaisesti olisi ollutkaan. Ei minulla, mutta vanhemmillani.

Isäni oli nähnyt lehdessä ennakkomarkkinointi-ilmoituksen samalle alueelle rakennettavasta pistetalosta aivan järven rannassa ja soittanut alueen asuntomyynnistä huolehtivalle välittäjälle, jonka kanssa siis myös minä asuntoasioissani asioin, ja tiedustellut asuntojen kokoja ja hintoja, "kun meidän tyttö voisi ehkä sittenkin ostaa sieltä rantatalosta asunnon". Niin. Minä en edes tiennyt, että kyseinen talo oli tullut ennakkomarkkinointiin. Kun nappasin oman unelmani, muiden asuntojen katseleminen ja asuntomarkkinoiden seuraaminen loppui kuin seinään. Käydessäni isoäitini luona iltapäiväteellä hän ihmetteli kovasti, että olenko minä nyt sittenkin muuttamassa sinne rantaan. Voi arvata, että olin itsekin melko ihmeissäni: minähän en tiennyt koko asiasta  yhtään mitään! Ei, en sinne ihan rantaan, siitähän on 300-400 metriä rantaan, mutta onhan se aika lähellä - miten niin? Sain tietää isäni puhuneen jo mummullenikin. Soitin tiukkasävyisen puhelun isälleni ja tiedustelin, mistä oikein oli kysymys: olihan minulla varattuna hyväpohjainen, omiin tarpeisiini tilava kaksio mukavalta paikalta, joten en todellakaan ollut vaihtamassa sitä levottoman rantatalon katutason 30-neliöiseen yksiöön, josta maksaisin saman verran tai enemmän kuin nykyisestä 58 neliön kaksiosta toisesta kerroksesta. Lisäksi tein selväksi, että arvostan toki vanhempieni apua näissä asioissa - enhän ole ennen omaa asuntoa ostanut ja on mukavaa, jos joku kokeneempi tarvittaessa opastaa - mutta että kiinteistövälittäjän kanssa asioin minä, koska minä olen se maksava asiakas ja tuleva asukas. Isän toiminta loukkasi pahasti vapauttani huolehtia omista asioistani aikuisena, itsenäisenä ihmisenä. Lisäksi mietin, mitä kiinteistövälittäjäkin mahtaa ajatella, kun minä ensin päätän jotain ja sitten vanhemmat kiekuvatkin toista. Jään hieman noloon rakoon. Tästä on puhuttu niin monet kerrat, riidelty ja huudettu, ettei sitten tarvitse pyytää apua, jos kerran osaan hoitaa asiat niin hyvin itsekin ja että turha sitten valittaa, kun omat päätökset kaduttaa, niistä en voi syyttää kuin itseäni. Niin? Omia vääriä päätöksiä on helpompi katsella päivästä toiseen omassa asunnossaan kuin äidin ja isin minun puolestani tekemiä kaameita ratkaisuja, joista minä olen maksanut. Tuntuu vain, että vanhemmat tekevät tästä niin paljon suuremman asian kuin se loppujen lopuksi onkaan. Tällaista se on ollut joka kerta, kun olen yrittänyt puhua omilleni muuttamisesta. Kai nämä ovat kovia aikoja vanhemmille, jotka ovat niin tehokkaasti kiertäneet napanuoraa kaulani ympärille ja pitäneet tuon liean tiukalla. He joutuvat nyt päästämään irti. Aavistan, että huomisesta käydään vielä illalla kiivasta sananvaihtoa.

Huomenna. Huomenna alkaa uusi vaihe. Se vaihe, kun pitäisi aloittaa asunnon maksaminen. Asunnon, jota ei vielä ole. Se vaihe, kun pitäisi vielä jaksaa odottaa vähintäänkin yli vuosi. Kun pitäisi suunnitella, priorisoida hankintoja, miettiä, mitä milloinkin ostaa ja minkä kaiken säästää asuntoon. Asuntolainaa minä en aio vielä hakea, en ennen kuin talon valmistumisen yhteydessä, jolloin loppuosuus on maksettava. Ehdin vielä säästää jonkin verran sitä ennen. Toki olen varmistanut pankista, että minulle laina myönnetään, mutta vielä en halua sitä kontolleni ottaa ja maksaa turhia korko- ja muita lainanhoitokuluja summista, jotka voin vain laittaa sivuun tililleni. Toivottavasti maailma ei huomisten allekirjoitusten, kiitosten ja kättelyiden jälkeen muutu harmaaksi rahahuolista. Huomisesta lähtien pitäisi kyetä kupliva tunne vatsassa odottamaan ilolla omaa kotia. Ei vain murehtia ja stressata.

20. kesäkuuta 2010

Kohta se on varmaa

Välittäjä soittelikin lupauksensa mukaan heti tiistaina. Nähdessäni puhelimeni vilkkuvan tuota nimeä keskellä varsin kehnoa työpäivää, tavoistani poiketen vastasin puhelimeen töissä ja vetäydyin tyhjillään olleeseen johtajan toimistoon puhumaan. Työkaverini hapan ilme kertoi kaiken.

Siinä toimistoa edestakaisin mittaillessani sovimme kaupantekotilaisuudesta, joka pidetään juhannuksen jälkeisenä maanantaina. Kun se oli sovittu, vatsanpohjaan tuntui tipahtavan raskas, puristava möykky: minä oikeasti ostaisin asunnon! Se tunne oli sekoitus jännitystä ja kammoksuttavaa pelkoa. Ensimmäinen ajatus oli: "Miten minä tästä selviän?" Ehkä tämä tästä... Ensimmäinen erä erääntyy maksuun heinäkuun puolivälin kieppeillä. Huh huh.

Ankeanharmaita raha-asioita iloisempiin sfääreihin. Kävin valaistuseksperttini kanssa Sokoksella kiertelemässä valaisinosastolla. Ei siellä varsinaisesti mitään ollut enkä minä vielä mitään haluaisi ostaakaan, kun ei ole asuntoakaan olemassa. Ihastuin kuitenkin suloiseen minimyrskylyhtysarjaan, joka olisi aika hauska parvekkeella tuulisina syysiltoina. Hintakaan ei päätä huimannut, mutta täytyy nyt katsoa, saanko pidäteltyä itseäni. Toinen kaunis ilmestys oli kromattu oksa, jossa kilvan loistivat led-valot ja pienet kristallit (taisivat kyllä olla lasia). Siron huurteinen olemus sopisi loistavasti helmikuisiin pakkaspäiviin oksilla kimmeltävän kuuran seuraksi. Minullehan tuollaiset krumeluurit ovat vähän liikaa, vaikka kauniita ovatkin.

Jos minä jotain lamppuosastolla ymmärsin, niin sen, miten vaikeaa valaisinten valitseminen tulee olemaan. Hyväkin sisustus menee pilalle huonossa valaistuksessa. Hyvällä valaistuksella taas voi pelastaa vähän kehnommankin sisustuksen.

14. kesäkuuta 2010

Hyviä uutisia

Kauheassa kiireessä teen tilannepäivityksen. Pitäisi jo nukkumaan mennä, että jaksaisi taas aamulla pompata virkkuna pystyyn tienaamaan neliöitä.

Kiinteistövälittäjä soitti minulle taas tänään ja ilmoitteli keskustelleensa muutosarkkitehdin kanssa toivomistani muutoksista. Hän lupasi lähettää minulle arkkitehdin kommentit ja soitella huomenna uudestaan, kun olen vain ehtinyt niihin perehtyä. Hyviäkin uutisia oli, etten joutunut sittenkään maksumieheksi ovi- ja lukitusmuutosten osalta, mutta niistä lisää ehkä myöhemmin, kun on aikaa kirjoittaa ja ehdin perehtyä asunto-osakeyhtiölakiin. Siinä kun on muutamia mielenkiintoisia kiemuroita mm. vastuukysymyksistä.

Kaiken kaikkiaan tulin hyvälle tuulelle saamastani puhelusta, koska asiat tuntuvat rullaavan sen verran hyvin. Tänään on ollut kertakaikkisen oiva maanantai: ei ollenkaan tyypillinen Karvis-maanantai, jolloin kaikki menee päin mäntyä ja mieli tekee potkaista Oskua. Odottelen välittäjältä taas uutta puhelua huomenissa kuuden kieppeissä. Toivottavasti ehtii soittaa, ennen kuin lukkiudun tanssikoulun ovien taa loppuillaksi tavoittamattomiin.

7. kesäkuuta 2010

Tarjous keittiön muutostöistä

Kävin puolitoista viikkoa sitten tapaamassa kohteen myynnistä ja esittelystä vastaavaa kiinteistönvälittäjää. Erittäin mukava ja asenteeltaan positiivinen nainen. Pidin hänestä todella paljon, ja uskon, että yhteistyö sujuu hyvin koko tämän projektin ajan.

Keskustelimme perustavanlaatuisista muutostöistä, kuten keittiön kaluste- ja valaistusmuutoksista ja valaistusmuutoksista yleensä. Hän lupasi lähettää hinta-arvion viime viikon aikana, ja perjantainahan tarjous hinta-arvioineen tipahti työsähköpostiini. Valitettavasti olin tuolloin jo kotona eikä webmail toiminut, joten sain odottaa maanantaihin asti, että pääsin näkemään tarjouksen ja muutostöistä piirretyt kuvat. Tietenkin minua hieman harmitti, että tarjouksen lähettäminen oli venynyt niin pitkään, mutta ymmärrän toki, että kun tietoja ja dokumentaatiota pitää odottaa A:n ja B:n välisessä viestinnässä henkilöltä C, matkaan saattaa ilmestyä monenlaisia ajallisia mutkia. Mielestäni oli kuitenkin mukavaa, että välittäjä ilmoitti minulle heti tekstiviestitse lähettäneensä minulle postia, niin minun ei tarvinnut koko viikonloppua kärvistellä, onko tarjousta muistettu vai ei. Luottamukseni välittäjänkin täsmällisyyteen, kykyyn hoitaa asioita ja ennen kaikkea lupauksiin säilyi. Hyvä niin. Jos minä jotain inhoan, niin työskentelyä leväperäisten ”joo joo, hoidan - sitten joskus” -ihmisten kanssa, jolloin ei voi koskaan tietää, tulevatko asiat hoidetuiksi vai eivät.

Tätini kerrostaloasunnon katastrofien putkiremonttia kauhulla seuranneena ja siitä oppineena aion olla hyvin tarkka sen suhteen, millaisia tarjouksia muutostöistä hyväksyn, ja varmistaa aina, että kumpikin osapuoli puhuu varmasti samasta asiasta. Tätini ”ah, olen niin kauhean stressaantunut hoitotyöläinen, etten ehdi hetkeksikään paneutua mihinkään” -asenteella, hätäisellä papereihin perehtymisellä, kovalla äänellä ja räiskyvällä temperamentilla on tähän mennessä ehditty jo saada kylpyhuoneen seinään vääränlaiset laatat ja aivan varmasti uuden keittiönkin kanssa jotain ongelmia ilmenee, viimeistään kalusteiden mitoissa. Toki remontissa on sattunut ja tapahtunut monenlaista vahinkoa ja fiaskoa täysin tädistäni riippumattomista syistä, mutta olen silti lopen kyllästynyt kuuntelemaan ainaista räksytystä, mikä nyt taas on mennyt vikaan, mikä on väärin ja kuka on syypää mihinkin ongelmaan. Ja se huokaileva marttyyriasenne… Ei, minä olen päättänyt hoitaa oman asuntoni kohdalla asiat niin, ettei minun tarvitse kohtuuttomassa määrin kiduttaa läheisiäni stressilläni ja tyytymättömällä motkotuksellani. Varmasti vastoinkäymisiä tulee, niiltä kun ei voi tällaisessa projektissa välttyä, mutta ne on vain hyväksyttävä ja minimoitava huolellisuudella. Ei tuplavarmistaminen mitään maksa (kunnes käytetty ylimääräinen työaika keksitään veloittaa minulta, niin pitkälle en aio mennä, jos ei ole pakko).

Itse tarjous näytti pääpiirteissään ihan hyvältä. Keittiön kalustemuutoksia ei oltu tehty visioni mukaan, joten otin kynän ja viivaimen kauniiseen käteen ja käytin iltani piirrellen keittiön toista seinää kalusteineen havainnollistaakseni, mitä halusin. Muutosarkkitehti saa varmaan slaakin nähdessään tuherrukseni… Muut muutokset olivat ok. Kylpyhuoneen peilikaapin tahdoin vaihtaa tasopeiliksi, ja tarjouksessa oli sen päälle ehdotettu asennettavaksi ”valolippaa” kolmella led-spotilla, ja kyseisestä ratkaisusta pyysin jonkinlaista kuvaa. Valolippa ei sinällään kuulosta kovin houkuttelevalta, ja mielelläni peilin päälle valitsisin itse jonkin pesutiloihin sopivan valaisimen. Onneksi on valaisinkonsultti (eli -myyjä) läheisessä ystäväpiirissä, niin tiedän, kenet kiskon mukaani lamppukauppaan. Kun peilikaappia tai siihen kuuluvaa loisteputkivalaisinta ei asenneta, muistutin vielä, että alkuperäisessä suunnitelmassa loisteputkivalaisimen yhteydessä ollut pistorasia siirrettäisiin peilin päältä sen viereen. Lyhyt ihminen kun olen. Lisäyksenä tiedustelin vielä asunnon ikkunoista ja sälekaihtimista. Olen niin tottunut sälekaihtimiin, että minulla on sellaiset pakko olla, tosin jo voimakkaan häikimisen vuoksi. Sitten pitäisi enää päättää, millaiset sälekaihtimet haluan.

Onneksi tarkemmat materiaalivalinnat täytyy tehdä vasta myöhemmin. Suunnitellut materiaalivaihtoehdot ja keittiö-/kylpyhuonekokonaisuudet esittelevä vihkonen tuli tuossa ehkä vajaat kolmisen viikkoa sitten postissa. Minun tyylisilmääni suunnittelijat olivat tehneet varsin ontuvia kokonaisuuksia, mutta ehkä niistä soveltamalla saan koottua mieleiseni. Kun nyt ensin saisi polttavat muutostyöt mahdollisimman nopeasti selvitettyä ja pois alta. Niiden lopullinen hinta-arvio sanelee aika paljon, kuinka paljon ja mitä materiaaleja/elementtejä voin pistää vaihtoon.

Tekisi vain jo mieli päästä hipelöimään huonekaluja ja ihastelemaan valaisimia, mattoja ja muita sisustusjuttuja. Mutta ei. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä - onko se jotain syötävää?

PS. Oli pakko kertoa tuttavapariskunnalle hankinnastani, kun olimme yhteisen ystävämme yo-juhlissa. Luotettuni ja valaisinkonsulttini kun oli lakitetulle ystävällemme vahingossa möläyttänyt kahvilakeskustelussa minun hankkineen omistusasunnon, ja… no, kun tulevien pirskeiden vähyyttä taivasteltiin, en osannut pitää suutani kiinni tulevista tupareistani. Onneksi tämä tuttavapariskunta (kuulostaapa tätimäiseltä, vaikka kyse on reilu parikymppisistä ihmisistä) on niitä aikuismaisimpia ja järkevimpiä suppeassa ystäväpiirissäni, joten he suhtautuivat ihan asiallisesti ja hyvin. Huh, hyvä. Ja onpahan nyt ainakin joku ikätoveri, jonka kanssa voi jutella asiasta järkevästi.

5. kesäkuuta 2010

Valokuvausretki Tsernobyliin

Olisi ehkä ollut järkevämpää kirjoittaa ensin vaikka alueesta tarkemmin tai perehtyä sen jännittävään historiaan, mutta koska olen luonteeltani malttamaton, pidän kauniista asioista ja tahdon nähdä, miten kotini rakentuu vaihe vaiheelta, jaan mieluummin valokuvausretkeni tuleville kotikulmilleni. Kuvat ovat helatorstain satoa, ja sen jälkeen on tontille puskenut auringonkeltaisia kukkasaarekkeita, joista pidän kovasti. Harmi vain, että ne jyrätään viimeistään elokuussa, kun maanmuokkaustyöt alkavat, ja tuskin kukkasia enää sen koommin tontilla nähdään, kun siihen talo läjäytetään.

Mutta aloitetaan ensin retkellä luonnonhelmaan rannan järvi- ja saarimaisemiin. Tarkkasilmäinen voi mahdollisesti bongata Ratinan stadionin, Näsinneulan ja Viikinsaaren laivalaiturin. Sää ei ollut se aivan kirkkain, joten näkyvyyskin jäi vähän heikommanlaiseksi. Varmasti tulen kuitenkin viettämään vielä hetkiä kuvaten rantoja jonain kauniina ja kirkkaana päivänä, jolloin voin sitten esitellä noita vettentakaisia nähtävyyksiä.
Tässä kuitenkin rannan pieni venesatama.
Pienen Härmälänsaaren nuotiopaikkoineen mantereeseen yhdistää sympaattinen puusilta.
Lempipaikkani Härmälänsaaressa. Ihastuin siihen ensisilmäyksellä. Miten viehättävä pieni polku ja tunnelmallinen (ja umpilaho) kaide käkkyräpuun kupeessa. Vaikka kaide on kuin tehty nojailemiseen ja järvituulen haistelemiseen, sitä kohti ei parane edes hengittää. Erehdyin koskettamaan sitä, ja tuokin hellä ele sain sen natisemaan ja kallistumaan lahonneisuuttaan. Kaunis se on siitä huolimatta, omalla ränsistyneellä tavallaan.
Rentukatkin kukkivat jo ensimmäisten lämminten päivien kunniaksi.
Samainen kaide alhaalta käsin. Rinne houkutteli kiipeilemään mitä suurimmissa määrin, mutta kameraa kanniskellen en tahtonut lähteä kokeilemaan. Sopii roomeon huhuilla heilalleen.
Näkymiä sillalta vastarannalle. Pyynikinharjua, Näsinneulaa ja Ratinaa ja hiirenkorvalle puskenut kesää enteilevä koivu.
Lisää rantakoivuja ja vettä.
Lentotukikohdan urheilukeskus eli tenniskenttä, joka äärimmäisen huonosti erottuu kuvasta. En uskaltanut mennä kuvaamaan lähempää, sillä kentällä oli joku huoltomies massakenttää tasoittamassa jyrän kanssa. Olisi vielä jyrännyt minutkin ja ryöstänyt kamerani. Ja ei sillä, että minä pelaisin tennistä, mutta kenttä nyt ainakin on sitten naapurissa...
Alueen ensimmäinen valmis talo, Satamavouti. Aivan rannassa, hinnat pilvissä - järvinäköalojen vuoksi tietenkin. Kuraisen lammikon täplittämälle nurmikentälle olisi tarkoitus ilmeisesti rakentaa lisää ökypistetaloja. Itse olisin pitänyt enemmän nurmikentästä ja kukkaistutuksista, mutta raha se tässä maailmassa puhuu ja sanelee. Kuvassa myös vanha piippu, jonka historiaa en vielä tiedä, mutta josta aion ottaa selvää. Piippu on suojelukohde, joten se tulee jäämään maisemaan kunnollisen kunnostuksen kera. Siihen on myös suunniteltu jonkinlaista toimintaa. Itse puhuisin pikkuisen vohvelikahvilan puolesta.
Vihdoin sitä aitoa Tsernobyl-tunnelmaa! Tuleva kotikatuni. Kuolevan teollisuusalueen viimeiset henkäykset ennen purkutuomion täytäntöönpanoa.
Käsittääkseni kukkulan päällä oleva rakennus on piipun tavoin suojelukohde. Monttuun rakennetaan pistetalo tai pari vuokrataloiksi, kovaa rahaa pelissä.
Vanha lentovarikkokin jää funkkistyyleineen tuomaan oman mausteensa alueen erikoiseen ilmeeseen. Kunnostuksen jälkeen tilaan suunnitellaan erilaista toimintaa, monitoimitiloista on ollut puhetta markkinointimateriaaleissa. Kunhan vain ostaja löytyisi...
Kalmarin vanha päärakennuskin saa uuden viran teollisuuden siirryttyä alueelta mm. Puolaan.
Sisu-aukio ja Berliozan tukikohdan pieni Potkuripoika, joka lienee sukua Brysselin Manneken Pisille. Potkuripoika on Unto Hietasen pronssinen muistomerkki ensimmäiselle tehdylle suomalaiselle moottorilentoyritykselle.
Potkuripojan vieressä komeilee Viima VI-1, josta kyltissä kerrotaan seuraavasti:
Parvekkeeni tienoilta otettu valokuva, joskin parvekkeeni on luonnollisesti toisella puolella katua. Parvekkeelleni siis näkyy sopivasti pala suomalaista ilmailuhistoriaa.
Ja sitten itse kruununjalokivi: tälle tontille minun kotini rakennetaan noin seitsemänkymmenen muun kodin kanssa. Jäljen voisi olettaa olevan suunnilleen samanlaista kuin aiemmin esitellyssä Satamavoudissa. Tätä kulmausta siis kytätään seuraavat 18 kuukautta. Kuten ystäväni ja luotettuni totesikin: "Käyt siellä ravaamassa ja touhotat, että nyt on jo tukirakenteet pystyssä toiseen kerrokseen asti!"

3. kesäkuuta 2010

Strategiset mitat

Halusin suhteellisen napakan, kompaktin ja käytännöllisen asunnon. En ahdasta boksia, mutten myöskään nelihenkisen perheen taistelutannerta tai muita turhia neliöitä. Yksiö, vaikka tilavakin, tuntui vähän turhan väliaikaiselta ratkaisulta, ja vaikka kolmioon olisikin saanut oman työhuoneen, kaksio sijoittui neliöiltään ja hintaluokaltaan järkevimmälle tasolle. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että neliöhinta jäi Tampereen keskiarvon alle lähes sadalla eurolla. Minun kotini kun on sitten vielä ihan uusikin ja vailla remonttia.
Minun kotini pohjapiirros.

Niinpä haaviin tarttui toisen kerroksen kaksio, 58 m2. Noihin neliöihin mahtuu toimivassa pohjassa pieni eteinen, olohuone (17,9 m2), avokeittiö, makuuhuone (13,4 m2), wc+kylpyhuone ja sauna. Auringonlaskuja voi myös ihailla lasitetulta länsiparvekkeelta kera teekupposen ja pikkuleipien. Järvikin ehkä kimaltelee jostain rantatalojen välistä hyvällä tuurilla. Kaiken kaikkiaan olen oikein tyytyväinen.

Toinen kerros ehkä hieman mietityttää. Onko ikkunan alta kulkeva tie kovinkin rauhaton, vilkasliikenteinen? Rälläävätkö kaikki seudun mopoteinit makuuhuoneeni ikkunan ali rantaan rellestämään? L-muotoinen talo kuitenkin toimii ikään kuin porttina alueelle: kaikki sisääntuleva liikenne rajautuu siihen. Toisaalta voi ajatella hyviäkin puolia: toinen kerros ei kuitenkaan ole maan tasalla, allani asuu joku (hyvä vai huono asia, en tiedä) ja kun hintaa tuli kymppitonni lisää per kerros, niin ratkaisu oli ehkä vallan passeli. Kun talo lisäksi on siinä pääkadun varressa, bussipysäkille on lyhyt matka sprintata kuin Marion Jones konsanaan. Pysäkin pitäisi olla ihan siinä kulmilla. En ole vain koskaan huomannut kulkiessani katsoa.

Matkaa keskustaan on noin 5,3 kilometriä. Kesäisin sen pyöräileekin mukavasti. Rantaan päräyttää hetkessä 400 m kevyttä alamäkeä, ja se vielä tuntuu paljon lyhyemmältä matkalta. En ole aivan varma, pitäisikö 02.fi:n reittihakuun luottaa niin raamatullisesti. Alueelle pitäisi tulla naapuritaloon lähikauppa, mutta suuremmatkin marketit ja kauppakeskukset ovat kävelymatkan päässä mäennyppylän takana. Pahus, jättivät sen mäen minun ja ruoan väliin keskelle tietä... Hatanpään Arboretumin ja kartanon kukkatarhojen siimekseenkin kävelee kolmisen kilometriä, hobittimatkana sopivasti siis lenkin verran.

1. kesäkuuta 2010

Kiitotien päässä

Puolitoista vuotta on pitkä aika, ja odottavan aika on vielä pitempi. Päätin perustaa tämän blogin jouduttamaan tuota kärsimätöntä odotusta - odotusta, joka päättyy omaan kotiin. 

Olin jo pitkään etsinyt omaa asuntoa - välillä vuokraluukkua, välillä ihan omaa pesäkoloa - ja aloin käydä turhautuneeksi. Mitään järkevää ja kohtuullista, minun makuani miellyttävää ei ollut tarjolla. Vuokran maksaminen jonkun toisen taskuun ei houkutellut, ja toisaalta halusin olla täysin linnani herra. Samaan aikaan siipivälini oli kasvanut jo aivan liian suureksi lapsuudenkotiini. Vitkasteltuani muutaman unelmakohteen kanssa ja menetettyäni ne, itkettyäni käsistäni karanneita tarjouskauppakohteita, unelmakotejani ja stressattuani yöuneni asuntolainasta, jota ei vielä edes ollut, päätin repäistä. Kerran se vain kirpaisisi, ja onhan ihminen loppujen lopuksi hyvin sopeutuvainen olento.

Kaksi periaatetta minulla oli: ei uudiskohteita, ei Härmälästä. Arvata saattaa, millaisen asunnon oven väliin jalkani sain: uudiskohde Härmälästä. Tähän asti olen ollut kuitenkin vain tyytyväinen. Vielä on pitkä taival edessä varsinaisine kaupantekoineen, lainakilpailutuksineen ja -neuvotteluineen, paperitaistoineen ja kerran viikossa vaihtuvine sisustusideoineen. Mutta tietä on jo kuljettu ihan mukavasti, kunhan ensin vain uskalsin ottaa ne ratkaisevat ensimmäiset askelet.

En ole tempauksestani liiemmin lörpötellyt. En ole halunnut mainita asiasta, jotta välttyisin mahdollisimman pitkään kiusallisilta kysymyksiltä, kateellisilta katseilta ja ihmetteleviltä uteluilta. Ihmiset ovat nykyään niin kummallisen kateellisia... Toki olen melko nuori ensiasunnonostaja, vain 21-vuotias, ja ikäluokassani ja etenkin lähipiirissäni omistusasunto on suoranainen harvinaisuus, useimmille pelkkä kaukainen unelma, "sitten joskus, kun on vakituinen työ, perhe ja farmariauto". Siksi ratkaisuani ehkä kummeksutaan, mutta itse ajattelen, että jotkut ostavat asunnon aikaisemmin, jotkut myöhemmin, ja minä vain tein sen aikaisemmin.

Ei tästä helppoa tule, mutta olen valmis tekemään töitä unelmani eteen. Opintoni ovat vielä kesken, ja valmistun tradenomiksi arviolta 2,5 vuoden rankan pakertamisen jälkeen. Työharjoitteluni poiki minulle mahdollisuuden jatkaa osa-aikaisena taloushallinnon assistenttina opintojen lomassa, mistä olen enemmän kuin kiitollinen. Luvassa on siis ankaria ja pitkiä päiviä niin koulunpenkissä kuin sorvin ääressäkin. Mutta tämä taistelulentäjä on valmis!