Huomenna se sitten tapahtuu. Ostan asunnon. Aamulla lähden normaalisti töihin, juoksen neuletta ylleni kiskoen bussipysäkille, istun bussiin, kiroan huonoja liikenneyhteyksiä naapurintätien kanssa, vaihdan bussia, nousen uuteen aamuun heräilevän kaupungin hiljaisuuteen ja kiipeän toimistolle, jätän työpisteeni tuntia aikaisemmin ja... kävelen tapaamaan välittäjää. Kaksi ja puoli tuntia, minulle on sanottu, sen verran siihen menee. Paljon papereita, puhetta, asiaankuuluvaa varoittelua ja selvittelyä. Allekirjoituksia. Maksuviitteitä.
Vaikka minua jännittää, olen myös onnellinen, että se sitten vihdoinkin on ohi. En jaksaisi käsitellä enää yhtään vänkäämistä tai ailahtelua. Kun kauppa on tehty, se on sitten varma ja sillä selvä. Ei enää "entäs jos sittenkin"-ajatuksia. Ei sillä, että minulla niitä varsinaisesti olisi ollutkaan. Ei minulla, mutta vanhemmillani.
Isäni oli nähnyt lehdessä ennakkomarkkinointi-ilmoituksen samalle alueelle rakennettavasta pistetalosta aivan järven rannassa ja soittanut alueen asuntomyynnistä huolehtivalle välittäjälle, jonka kanssa siis myös minä asuntoasioissani asioin, ja tiedustellut asuntojen kokoja ja hintoja, "kun meidän tyttö voisi ehkä sittenkin ostaa sieltä rantatalosta asunnon". Niin. Minä en edes tiennyt, että kyseinen talo oli tullut ennakkomarkkinointiin. Kun nappasin oman unelmani, muiden asuntojen katseleminen ja asuntomarkkinoiden seuraaminen loppui kuin seinään. Käydessäni isoäitini luona iltapäiväteellä hän ihmetteli kovasti, että olenko minä nyt sittenkin muuttamassa sinne rantaan. Voi arvata, että olin itsekin melko ihmeissäni: minähän en tiennyt koko asiasta yhtään mitään! Ei, en sinne ihan rantaan, siitähän on 300-400 metriä rantaan, mutta onhan se aika lähellä - miten niin? Sain tietää isäni puhuneen jo mummullenikin. Soitin tiukkasävyisen puhelun isälleni ja tiedustelin, mistä oikein oli kysymys: olihan minulla varattuna hyväpohjainen, omiin tarpeisiini tilava kaksio mukavalta paikalta, joten en todellakaan ollut vaihtamassa sitä levottoman rantatalon katutason 30-neliöiseen yksiöön, josta maksaisin saman verran tai enemmän kuin nykyisestä 58 neliön kaksiosta toisesta kerroksesta. Lisäksi tein selväksi, että arvostan toki vanhempieni apua näissä asioissa - enhän ole ennen omaa asuntoa ostanut ja on mukavaa, jos joku kokeneempi tarvittaessa opastaa - mutta että kiinteistövälittäjän kanssa asioin minä, koska minä olen se maksava asiakas ja tuleva asukas. Isän toiminta loukkasi pahasti vapauttani huolehtia omista asioistani aikuisena, itsenäisenä ihmisenä. Lisäksi mietin, mitä kiinteistövälittäjäkin mahtaa ajatella, kun minä ensin päätän jotain ja sitten vanhemmat kiekuvatkin toista. Jään hieman noloon rakoon. Tästä on puhuttu niin monet kerrat, riidelty ja huudettu, ettei sitten tarvitse pyytää apua, jos kerran osaan hoitaa asiat niin hyvin itsekin ja että turha sitten valittaa, kun omat päätökset kaduttaa, niistä en voi syyttää kuin itseäni. Niin? Omia vääriä päätöksiä on helpompi katsella päivästä toiseen omassa asunnossaan kuin äidin ja isin minun puolestani tekemiä kaameita ratkaisuja, joista minä olen maksanut. Tuntuu vain, että vanhemmat tekevät tästä niin paljon suuremman asian kuin se loppujen lopuksi onkaan. Tällaista se on ollut joka kerta, kun olen yrittänyt puhua omilleni muuttamisesta. Kai nämä ovat kovia aikoja vanhemmille, jotka ovat niin tehokkaasti kiertäneet napanuoraa kaulani ympärille ja pitäneet tuon liean tiukalla. He joutuvat nyt päästämään irti. Aavistan, että huomisesta käydään vielä illalla kiivasta sananvaihtoa.
Huomenna. Huomenna alkaa uusi vaihe. Se vaihe, kun pitäisi aloittaa asunnon maksaminen. Asunnon, jota ei vielä ole. Se vaihe, kun pitäisi vielä jaksaa odottaa vähintäänkin yli vuosi. Kun pitäisi suunnitella, priorisoida hankintoja, miettiä, mitä milloinkin ostaa ja minkä kaiken säästää asuntoon. Asuntolainaa minä en aio vielä hakea, en ennen kuin talon valmistumisen yhteydessä, jolloin loppuosuus on maksettava. Ehdin vielä säästää jonkin verran sitä ennen. Toki olen varmistanut pankista, että minulle laina myönnetään, mutta vielä en halua sitä kontolleni ottaa ja maksaa turhia korko- ja muita lainanhoitokuluja summista, jotka voin vain laittaa sivuun tililleni. Toivottavasti maailma ei huomisten allekirjoitusten, kiitosten ja kättelyiden jälkeen muutu harmaaksi rahahuolista. Huomisesta lähtien pitäisi kyetä kupliva tunne vatsassa odottamaan ilolla omaa kotia. Ei vain murehtia ja stressata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti