Istuessani tänään pitkän työ- ja koulupäivän jälkeen bussissa ikkunaan nojaillen katselin keskustan vilinää. Bussireittini varrelle osuu myös yksi asuntoehdokassuosikeistani, yksi unelmakohteistani. Kuolasin kyseisestä talosta myynnissä ollutta herttaista kaksiota, jossa oli keskustasijainnistaan huolimatta jotain ihanan romanttista ja hempeää. Asunto olisi ollut huomattavasti pienempi, mutta jotenkin sympaattinen pohjaltaan. Näppärää taskukokoa.
Suurin este sille, etten pyytänyt esittelyä ja saman tien jättänyt tarjousta, olivat tulevat remontit. Nyt, kun kattoremontti on alkanut ja koneet ovat huutaneet jo monta viikkoa, tiedän, että tein oikean ratkaisun. Joka kerta ajaessani työmaan ohi toivon, ettei bussi juuttuisi valoihin kamalan metelin tähden. Etenkin remontin alkuvaiheessa melu ja tärinä rämisyttivät jopa bussia. Työmaata juosten (korvat eivät kestäneet kävelemistä) ohittaessa paineaallot olivat lyödä jalat alta liukkaalla jäällä. En tiedä, mitä siellä oikein touhuttiin, mutta jonkinlainen suurtehoimuri asiaan ainakin kuului... En tosiaankaan olisi kestänyt sitä meteliä ja touhua talon asukkaana. Vielä lyhyempi pinna minulla olisi ollut remonttilainaa maksellessani. Niin, onhan siihen suunnitteilla se pihan viemäriremonttikin.
Mutta silti sitä aina ihailee, miten kevätiltapäivän laskeva aurinko heittyy vanhaan punatiileen ja sieviin ikkunoihin. Ei keskusta-asuminen kuitenkaan olisi ollut minun mieleeni. En olisi sietänyt rälläämistä tai ikkunani alta yötä myöten huristavia linja-autoja. Junaratakin olisi ollut aivan naapurissa, lähin metsä liian kaukana. Vaikka töihin olisin kävellyt parissa minuutissa, tanssikoululle ja muihin harrastuksiin minuutissa. Ei, minua ei yhtään kaduta, että jätin tilaisuuden käyttämättä. Samaan hintaan 20 neliötä enemmän, ihan uutena ja juuri minun valinnoillani, ranta ja luontokin lähellä. Kuulostaa enemmän minulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti