Pöytä ja keittiövempaimia

Pidän suunnattomasti vohveleista ja niiden paistamisesta. On mukavaa istuutua pöydän ääreen ystäväin kera ja höpötellä höyryäviä vohveleita natustaen. Bryssel oli upea kaupunki: siellä sai vohveleita lukuisista pienistä kojuista, ja ne vohvelit olivat taivaallisia! Muistan aina rapsakan, brysseliläisen vohvelin tunnun ja ihanan makean maun kielelläni.

Lapsuuteni vohvelit puolestaan ovat aina koostuneet viidestä sydämestä. Brysseliläiset olivat usein tylsästi neliskulmaisia, eivät ymmärtäneet sydänten päälle. Huomasin tässä, että kulmikkuus on lyönyt itsensä läpi myös täkäläisten kauppojen hyllyiltä löytyvissä vohveliraudoissa. Vannoin itselleni, että kulmikkaita vohveleita ei minun taloudessani paisteta! Eikä nyt enää tarvitsekaan...

Ostin viime viikolla itselleni heräteostoksena vohveliraudan. Minulla on ollut tapana kurkistella vohvelirautojen kannen alle nähdäkseni paistopinnan, ja kun nyt tämän yksilön kitaan kurkkasin, siellä majaili viisi sydäntä sievästi odottamassa vohvelitaikinaa. Jotain, mitä en ollut nähnyt pitkään aikaan kaupassa. Ostopäätös syntyi hetkessä, ja hyvin äkkiä olin myös kassalla vohvelirautalaatikko sylissäni.

Näin talouteen liittyi OBH Nordican Profile -vohvelirauta. Jälkikäteen sain tietää, että niitä olisi ollut punaisenakin ja tasapainoilen hieman, käynkö palauttamassa valkoisen rautani kauppaan, kun sillä kerran on 14 päivän palautusoikeus. Taidan käydä, vaikka se nololta tuntuukin, kun kaikki on ihan oman typeryyteni ansiota.

Tänään oli melko kurja päivä. Kaikki aikataulut valskasivat, eikä mikään oikein ottanut onnistuakseen. Pakenin kurjuutta mummun luo, kuten usein teen. Mummu täpinöissään heti alkoi härnätä minua kertomalla, että oli ostanut minulle joululahjan. Mummun innostuksella ei ollut rajaa, joten vaikka hän kovasti yritti selitellä, että mahdanko minä malttaa jouluun asti, hän itse totesi, että pakko se on nyt näyttää, kun on niin hieno. Olihan se. Mummu oli löytänyt Prisman syntymäpäivätarjousten joukosta minulle unelmieni leivänpaahtimen, OBH Nordican punaisen, neljän leivän paahtimen. Ei mitään pieneltä mäyrältä näyttävää möhkälettä, jossa on kello, radio, kylpyamme ja solarium samassa ihmeellisessä paketissa! Vaan nätti, yksinkertainen ja linjakas. En ollut koskaan nähnytkään sellaista, ja olin aina kironnut, että miksei sellaista ole, kun juuri sellaisen haluaisin.

Väkertäessämme yhdessä mummun kanssa 1700-luvun pukuprojektiani hymyilimme vanhoille valokuville papan lapsuudesta ja jutustelimme tuttujen kuulumisia. Mummu kertoi, että hänen serkkunsa olisi luopumassa eräästä vanhasta kirjoituspöydästä, jota olen aina ihaillut. Pöytä on nykyään kuulemma tiellä pienessä kerrostaloasunnossa ja kaipaisi loppusijoituspaikkaa. Serkku oli mummulta kysellytkin, olisinkohan minä mahdollisesti kiinnostunut pöydästä. Niinpä minä tartuin puhelimeen ja rimpautin heti mummun taiteilijatarserkulle - ja hups vain, minulle luvattiin se ihana, ihana pöytä! Se on siro, tummapuinen, kauniisti sorvatut jalat ja pienet laatikostot. Minusta siinä on ollut aina jotain todella viehättävää. Lupasin mennä ensi keskiviikkona syyslomalla katsomaan pöytää. Voisin ottaa siitä silloin oikein valokuvan!

Suklaalattia

Kävin viikko sitten katsomassa kotiani toisen kerran. Tällä kertaa mukanani olivat äiti ja mummu, jotka olin luvannut ottaa mukaan, jotta rauhoittuisivat eivätkä jatkuvasti jankuttaisi. En tiedä, oliko tällä reissulla mitään vaikutusta: tuntuu, että minulta jatkuvasti kysellään, oliko se keittiön sokkeli mielestäni vinossa ja tuleeko sinne nyt sitä ja tätä ja sanoiko se asiakasvastaava nyt niin, että...

Mutta tällä kertaa oli nähtävää jo vähän enemmänkin. Eteisen, keittiön ja makuuhuoneen kaapit oli jo asennettu paikoilleen, samoin parketti. Ja millainen parketti se onkaan! Olisin voinut repiä suojamuovin niiltä sijoiltaan ja heittäytyä vatsalleni enkeleitä tekemään tuolle jumalaiselle, suklaiselle parketille siihen asiakasvastaavan silmien alle. No, tyydyin vain vatsa kihelmöiden ihailemaan lattiaani.

Valitettavasti eteiseeni oli asennettu väärät kaapit. Peilioviani ei näkynyt missään. Ne kuulemma vaihdetaan. Syytäkin vaihtaa. Saunan ohjauskeskustakaan ei näkynyt missään. Sekin kuulemma tulee vielä. Ei muuten, mutta se piti asentaa kylpyhuoneen puolelle, ja nyt se ilmeisesti sitten asennetaan eteiseen. Eniten ehkä tällä hetkellä harmittaa, että valaisinpistemuutoksia, jotka olisi pitänyt tehdä näkövammani perusteella, ei ole tehty. Näitä sähkömuutostöitä suunniteltiin nimenomaan sen takia etukäteen, ettei minun tarvitsisi vetää ylimääräisiä kattovetoja valaisimiin, jotta saisin tarpeeksi muunneltavan valaistuksen. No, mitään sovituista ylimääräisistä valaisinpistokkeista ei oltu tehty eikä niitä enää voida tehty (olisi pitänyt tehdä valuvaiheessa). Nyt minulle ehdotettiin kattoon asennettavaa valaisinkiskoa, joka mielestäni kuulostaa ihan helkatin rumalta. Kuulemma rakennuttajan kustannuksella tämä asennettaisiin. Syytäkin olisi, koska minä siitä en aio maksaa. Enkä muuten aio maksaa kyllä tekemättömistä sähkömuutostöistäkään. Piste.

Sinänsä todella harmi, että tämä nyt meni tällaiseksi vääntämiseksi. Eniten minua harmittaa valaisinpistokkeiden puuttuminen. Harkitsen sitäkin, että jättäisin koko kiskon asennuttamatta ja antaisin asian olla. Katto ainakin olisi siisti. Kisko ei millään tavalla kuulostanut sievältä ja huomaamattomalta ratkaisulta, etenkään kun se vedettäisiin vinosti jokseenkin keskeltä olohuoneen kattoa. Toisaalta valaistus on minulle liian tärkeä asia tingittäväksi. Rehellisesti sanoen en tiedä, mitä minä oikein teen. Täytyy nyt pohtia asiaa oikein kunnolla. Suurin harmihan on tietenkin menetetty luottamus rakennuttajaan.

Kaunis lattia pelasti kuitenkin paljon. Pääsin myös vierailemaan parvekkeellani, ja ihastuin siihenkin ikihyväksi. Miksi muuton pitääkin olla keskellä talvea? Eihän silloin saa mistään mitään parvekekalusteita!

Tyttö ja valkoinen laatikko

Kävin keskiviikkona katsomassa tulevaa kotiani. Se toi mukanaan yllätyksiä ja odottavaa jännitystä: mistä tästä vielä tulee? Oli omituista kävellä fyysisesti olemassa olevaan paikkaan, valkoiseen laatikkoon, josta tulisi kotini. Se tuntui niin tutulta, aivan kuin olisin käynyt siellä monta kertaa ennemminkin. Ja olinhan minä, malttamattomissa ajatuksissani. Oikeastaan paikassa ei ollut minulle mitään uutta. Siinä se vain oli.

Toki pikkuisessa päässäni mittasuhteet olivat hieman eläneet omiaan, ja 58 neliötä oli aavistuksen pienempi kuin olin kuvitellut. Luulen tämän pienuusvaikutelman johtuneen olo- ja makuuhuoneen kapeudesta: olin kuvitellut huoneet ehkä hieman leveämmiksi. Missään katastrofaalisessa harhakuvitelmassa en ollut onneksi elänyt, mutta jotkin sisustusratkaisut täytynee laittaa tarkemman tarkastelun alle ja sovellettaviksi.

Onnekseni parveke oli suurempi kuin olin osannut odottaa. Katsellessani keittiön ikkunasta likaisen suojamuovin läpi parvekkeelleni olin tyytyväinen tulevaan keitaaseeni. Sinne mahtuisi ainakin vähän kukkiakin. ehkä enemmänkin kaikenlaista, jos olisi vain kekseliäs ja käyttäisi mielikuvitustaan.

Jep, kävin kotona ja kyllä siitä vielä oikea koti tulee. Kuukauden päästä pääsee taas katsomaan. Silloin pitäisi olla valkoisessa laatikossa jotain muutakin kuin pelkkää valkoista, valkoista kaikkialla.

Liiaksi räiskivä kesä

Heinäkuu lipuu kohti loppuaan ja ilma on aivan liian kuuma minulle. Onneksi syksy tulee pian. Kaipaan jo viilentäviä sateita, pimeitä iltoja ja kosteina kimmeltäviä katuja, kynttilöitä, vilttejä ja sitä syksyn omaa, raskasta hiljaisuutta. Kesä on liian täynnä elämää, ja vaikka loppukesälle onkin luvassa paljon hienoja retkiä ja seikkailuja, tavallaan jo toivon pääseväni takaisin syksyn tuomaan arkeen.

Kesälomani alkaa viimein ensi viikolla. Kun nyt vietän ensimmäistä kertaa pitkää kesälomaa töistä, ajatus siitä, että joku maksaa minulle siitä, etten tule töihin, tuntuu kummalliselta. Minulla on siitä jollain tapaa huono omatuntokin. Yritän vakuutella itselleni, että asioiden kuuluu mennä näin ja että minun ei tarvitse tehdä kesälomani tunteja edes osittain sisään. Ei sillä, olenkin jo melko lailla loman tarpeessa ja sen verran väsynyt, että ylitöihin unohtumisen vaara on katoavainen, ellen sitten nukahda heinäkuun hiljaiselon pitkästyttämänä työpisteelleni.

Kesälomasuunnitelmia minulla on ja ei ole. Lähden ystäväni kanssa Riikaan elokuun alussa muutamaksi päiväksi. Varasimme matkan hieman ex tempore: asiasta oli puhuttu alkukesästä, mutta se oli unohtunut ja matkan suunnittelu lykkääntynyt, kunnes oli pakko tempaista, jos reissuun vielä tänä kesänä aikoi. Meillä kävi vielä kohtuullinen tuurikin, mitä lentoihin ja majoitukseen tulee. Lennot sinne ja takaisin, kolme yötä Radisson Blu Ridzenessä tuli maksamaan per nuppi noin 210 euroa. Vanhakaupunki on kivenheiton päässä ja tiedossa kiireetöntä aikaa hyvässä seurassa. Riian-reissun lisäksi elättelen toiveita taidemuseoretkestä Mänttään, sukuni kotikulmille. Tahtoisin niin mielelläni päästä valokuvaamaan Serlachiuksen kauniita rakennuksia ja Mänttän maisemia.

Valokuvaamista on luvassa myös opinnäytetyöni puitteissa, kun tätitiimin kesken järjestämme fantasiahenkiset kuvaussessiot Riian-reissun jälkeen. Tuntuu oudolta ajatella, että opinnäytetyö alkaa hiljalleen totisesti olla työn alla. Alan jo jännityksellä odottaa ensimmäistä "projektitiimin" palaveria!

Kesälomani päättyy kutkuttavissa merkeissä. Lomani viimeisenä päivänä pääsen käymään ensimmäistä kertaa omassa kodissani. Runkorakennusvaiheen jälkeinen työmaavierailu päättää komeasti lomani, ja voin palata töihin intoa tursuten. Elokuun aikana on vielä luvassa harjannostajaisristeilykin Härmälänrannan satamasta.

Työmaavierailu kuitenkin kalvaa mieltäni, sillä puoli sukua on jo ilmoittanut kiinnostuksensa lähteä mukaani katsomaan uutta kotiani. Minä olen kohteliaasti ja raivokkaan epäkohteliaasti kieltäytynyt näistä tarjouksista ja ilmoittanut meneväni yksin. Jotenkin vain minusta tuntuu paremmalta, että menen ensimmäistä kertaa omaan kotiini yksin. Ei se ole mikään turistirysä vaan minun kotini. En halua sinne kälkättävää sukulaislaumaa ihmettelemään ja pällistelemään - tai sukuni tuntien arvostelemaan. En, vaikka heillä kuinka olisi kesälomaa ja kuolettavan tylsää, ei mitään kesälomaretkiä tai muutakaan aktiviteettiä. Minun kotini ei ole mikään retkikohde. Sitä paitsi työmaavierailujen ohjeistuksessakin mainittiin, ettei paikalle tarvitse tuoda ylimääräisiä pällistelijöitä. Tämä asennoitumiseni on aiheuttanut hienoisia hankaumia ja räiskettä etenkin perhepiirissä, mutta toivon, että tilanne rauhoittuisi eikä pilaisi koko kesälomaani.

Myrskyisää

Ulkona myrskyää kesämyrsky, ja minä istun sisällä sitä katselemassa. Pulssi on viimein tasaantunut. Heräsin yhtäkkiä tajuamaan, etten ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan mitään. Yrittäessäni kirjautua sisään huomasin unohtaneeni tilini käyttäjätunnuksen. Olin jo vaipua epätoivoon, kun olin hakannut tunnuskenttään kaiken keksimäni ja yrittänyt turhaan etsiä sähköpostistani palautustietoja. Mietin, miten saisin tänne tiedon, että blogi siirtyy uuteen osoitteeseen ja uusille tunnuksille muistini tehtyä tepposet, kun yhtäkkiä selainta suruissani sulkiessani tunnus pompsahti mieleeni aivan kirkkaana ja selkeänä. Niin, että täällä sitä taas ollaan.

Loppukevät oli kiireinen, eikä kesä näytä sen enempää rauhalliselta. Kaikenlaista ohjelmaa on ollut ja vielä enemmän on luvassa. Tanssiporukkamme kanssa meillä on kuutisen keikkaa syyskuun alkuun mennessä, ja aika kuluu hyvin pitkälti töissä käydessä, treenatessa ja vähän historiassa seikkaillen. Niinpä aikaa asuntoasioiden miettimiselle ei ole jäänyt kovinkaan paljoa.

Tällä hetkellä tiedossa on kuitenkin kaksi tärkeää päivämäärää: työmaavierailu sekä harjannostajaiset. Häpeäkseni olen hukannut työmaavierailuista kertoneen tiedotteen jonnekin enkä ehtinyt kirjoittaa aikaa ylös, joten en ole asiasta aivan satavarma. Elokuuta tuo kuitenkin oli. Harjannostajaisia vietetään 17.8. M/s Tammerkoskella, joka starttaa risteilynsä Härmälänrannan satamasta.

Aikas jännää. Muuttoonkaan ei ole enää kuin puoli vuotta. Lopultakin alan tajuta, että todellakin muutan tämän vuoden puolella. Oikeastaan jo ihan pian.