Ei mennyt ihan putkeen

Ehei, ei mennyt tosiaankaan ihan putkeen. Ennakkotarkastuslomakkeelle päätyi pitkät litaniat puutteita, virheitä ja huomautettavaa. Lisävalaisinpaikkoja ei oltu tehty, joten sanoinkin, että antaa niiden olla. En halunnut keskelle olohuoneen kattoa mitään epämääräisiä virityksiä tai pintavetoja. Toinen suurempi moka oli tehty eteisen kaapiston peiliovien kanssa: niitä ei ollut. Loppujen lopuksi oikeanlaisten ovien asentaminen olisi vaatinut kaapiston kaventamista henkarikelvottomaksi ja lattian jatkamista muutamalla sentillä - ei kiitos! Joten jouduin nyt tyytymään kompromissiratkaisuun.

Kaikenlaista pientä raapaletta ja raaputettavaa löytyi sieltä täältä. Tuntui jotenkin vähän ahdistavalta ajatella, että muuttaa pitäisi kolmen viikon kuluttua ja asiat olivat vielä niin levällään. Vaikka kai ne ovat ihan pieniä hommia ammattilaisille. Minä vain hermoilen. Olihan siellä kuitenkin ihan sievää.

 Ja niitä raapaleitakin piisasi kaikenlaisia...

Meillä ei silikoneja törsätä!

Koollako ei ole väliä?

Kerran jo oikein asennetun peilin tilalle
oli asennettu sittenkin peilikaappi...

Katossa reikä? Eikä! Naapurinsedän tirkistelyaukko?

"Listat parketin väriin sävytettynä" - kynnykset myös?

Se niin tarkkaa ole...

Marraskuisen aamun valaistus ei ollut oikein omiaan ennakkotarkastuksen tekemiseen, sillä valoahan ei juurikaan ollut kello kahdeksalta. Naarmujen ja muiden etsiminen oli varsin työlästä. Onneksi minulla oli terve silmäpari mukana näitä epäkohtia etsimässä. Valonpuutteen vuoksi kuvaaminenkin oli sangen mielenkiintoista. Kamera oli mukana toki fiilistelyn mutta myös dokumentoinnin puolesta. Onpahan nyt ainakin kuvattu kaikki kohdat, joissa mielestäni jotain vikaa oli - paitsi eteisen kaapistot. Valaistuksesta huolehti maaginen - ja mielestäni varsin kuvauksellinen ja jossain määrin hypnoottinenkin - raksavalopallo.

Raksavalopallo sai parketin näyttämään herkulliselta.

Mielenkiintoisena kommelluksena tulevien naapurien kanssa kerrottakoon, että hämmennyin sanattomaksi, kun vanha, parrakas setä aivan yllättäen, koputtamatta marssi olohuoneeseeni omine lupineen. Minä olen työmaalla liikkuessani kunnioittanut tulevien asukkaiden yksityisyyttä ja pidättäytynyt edes katsomasta muiden asuntoihin, vaikka ovet olisivat olleet sepposen selällään. Kerran jouduin hakemaan mummuni pois naapurin eteisestä. Joten olin todella kummissani, kun tämä mies porhalsi ovesta sisään parta tutisten ja pipa vinossa, vihreässä tuulipuvussaan, pällisteli ympärilleen, kurkisti jokaiseen huoneeseen ja sitten jäi tuijottamaan keittiöön. "Jaa, teillä on tämä sama juttu." "Anteeksi mikä?" "Tuossa liesituulettimen päällä on tollanen kolo." "Siihen on tulossa ensi viikolla peitelevy..." "Ai jaa." Teki mieli kysyä mieheltä, mitä hän teki olohuoneessani, mutta saman tien herra nosti kytkintä ja kaasutteli minun, äitini ja ihan yhtä hämmentyneen asiakasvastaavan ohi kapeasta eteisestä. Nitkutti vielä parkettia kengällään kuin kokeillakseen, onko se ihan oikea lattia, ja totesi "Jaa, sulla on tällänen lattia" ja häipyi niine hyvineen. Kailotti vielä mennessään: "Ritvaaaa, ei hätää! Meillekin tulee siihen sellanen peitelevy!" Rehellisesti sanottuna minun pisti vähän kiukuksi tuollainen tungetteleminen. Olin tullessani nähnyt saman pariskunnan aikaisemmin nuuskimassa läpi ykköskerroksen asuntoja, vaikka heidän asuntonsa ei ykkösessä ollutkaan. En edes tajua, miten sen miehen onnistui puskea kolmen ihmisen ohi eteisen läpi, vaikka kaikki seisoimme siinä blokkaamassa kulun varsin kätevästi ja kokonaisvaltaisesti kaapistoa pähkäillessämme.

Viikko on jo taas vierähtänyt. Jälkitarkastuksen ajankohdasta ei ole kuulunut mitään. Olen kävellyt sateessa Koskipuiston halki Tampellaan hakemaan parkettinäytettä, jota ei ole. Olen kävellyt tihkussa Koskipuiston läpi Tampellaan hakemaan parkettinäytettä, joka oli saapunut viimein toimistolle. No, ei ollut aivan se näyte, mitä oltiin ajateltu, mutta onhan iso aina parempi kuin pieni. Sateessa vaaleanpunaisen sateenvarjon alla oli ihana kävellä puiston poikki töihin. Olihan kosken partaalla toki vähän kylmää ja viluista, mutta tulin silti hyvälle mielelle.

Tänään oli taas Sotkasta soitettu. Soitin töiden jälkeen takaisin ja sain kuulla, että sänkyni oli saapunut. Väärän värisenä. Lähetyslistassa luki aivan oikein "ruskea", mutta varastossa oltiin huomattu, että sänky oli itse asiassa musta. Uusi sänky tulee kuulemma ensi viikolla. Onneksi tässä nyt on vielä aikaa se pari viikkoa.

Toivoisin, että kaikki sujuisi mahdollisimman jouhevasti, sillä koulu ja työt painavat päälle oikein urakalla. Minulla ei yksinkertaisesti olisi aikaa setviä mitään väärinkäsityksiä ja oho-ja-hupsis -kömmähdyksiä. Nukun keskimäärin liian vähän, ja eilen keskiviikkona onnistuin nappaamaan jonkinlaisen kevyen ruokamyrkytyksen kanasalaatistani. Parin masua korvenneen päivän jälkeen olo on jo ihan ok, ja suurin helpotus oli ehdottomasti nenäkarvojen perinteinen happotrimmaus eilen illalla. Huh, kun kävinkin taas pohjilla, mutta nyt on jo parempi olo. Ruokakin pysyy taas sisällä.

Viikon päästä on firman Masquerade Party -pikkujoulut. Olisin tahtonut pukeutua rokokoopukuuni, mutta kun työkaverini livisti vanhojenpäiväpuvustaan ja osti pikkumustan, jäin vähän yksin "historiallinen neiti" -pukeutumiseni kanssa. Olen todella huono ostamaan vaatteita itselleni. Mielestäni minulla on hankala kroppa ja vielä hankalampi luonne, joten mekko-ostoksille menemistä olin taas lykännyt mahdollisimman pitkälle. Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja marssin Haloselle, jonka ikkunassa olin nähnyt kivan mustan sifonkimekon jo keskiviikkona ennen kohtalokasta salaattituokiota. Sovitin mekkoa, ostin sen ja suorin ulos kaupasta. Olen edelleen todella tyytyväinen ostokseeni. Mekossa oli ainakin kolme asiaa, joiden epäilin saavan minut näyttämään pökkelöltä, mutta mekko toimi oikein kivasti. Sitten vain yhdistämään siihen jokin kiva koru ja venetsialaisnaamio varastoistani - voilà! Ei ole minun juttujani tämä muotibloggaaminen... Pikkujouluista on onneksi kyyti jo aikaisin illalla takaisin kotiin, ei tarvitse jäädä katsomaan työkavereiden nolailua ja juomista.

Ei näin, mutta sinne päin. Ilman rintamusröyhellystä.
Empire-leikkauksella ja huomaamattomalla vyöllä.

Ensimmäisen joululahjankin hankin tänään. Se kilisee kauniisti ja särkyy helposti. Kun vielä löytäisi jotain ihanaa paperia, voisin heti kouluhommien jälkeen aloittaa paketoimisen. Huomenna siis luvassa markkinointisuunnitelman vääntämistä varsin kokopäivätoimisesti. Voi olla, että viikonloppuohjelmani on aika pitkälti saneltu sen taholta.

Ai niin, ja maksoinhan minä jo tontin lunastusosuuteni. Kaikkea sitä. Kauhea määrä rahaa katosi tililtä. No, onneksi menen maanantaina pankkiin kerjäämään lisää ja jakamaan nimmareita lainapapereihin.

Tyttö ja valkoinen laatikko

Kävin keskiviikkona katsomassa tulevaa kotiani. Se toi mukanaan yllätyksiä ja odottavaa jännitystä: mistä tästä vielä tulee? Oli omituista kävellä fyysisesti olemassa olevaan paikkaan, valkoiseen laatikkoon, josta tulisi kotini. Se tuntui niin tutulta, aivan kuin olisin käynyt siellä monta kertaa ennemminkin. Ja olinhan minä, malttamattomissa ajatuksissani. Oikeastaan paikassa ei ollut minulle mitään uutta. Siinä se vain oli.

Toki pikkuisessa päässäni mittasuhteet olivat hieman eläneet omiaan, ja 58 neliötä oli aavistuksen pienempi kuin olin kuvitellut. Luulen tämän pienuusvaikutelman johtuneen olo- ja makuuhuoneen kapeudesta: olin kuvitellut huoneet ehkä hieman leveämmiksi. Missään katastrofaalisessa harhakuvitelmassa en ollut onneksi elänyt, mutta jotkin sisustusratkaisut täytynee laittaa tarkemman tarkastelun alle ja sovellettaviksi.

Onnekseni parveke oli suurempi kuin olin osannut odottaa. Katsellessani keittiön ikkunasta likaisen suojamuovin läpi parvekkeelleni olin tyytyväinen tulevaan keitaaseeni. Sinne mahtuisi ainakin vähän kukkiakin. ehkä enemmänkin kaikenlaista, jos olisi vain kekseliäs ja käyttäisi mielikuvitustaan.

Jep, kävin kotona ja kyllä siitä vielä oikea koti tulee. Kuukauden päästä pääsee taas katsomaan. Silloin pitäisi olla valkoisessa laatikossa jotain muutakin kuin pelkkää valkoista, valkoista kaikkialla.

Mukavia asioita odottaa mielellään

Minusta on tullut kyselyhiiri, selvästi. Taas kolahti Kodit-lehti postiin, ja totta kai lehden luettuani klikkailin itseni nettiin antaakseni mielipiteeni lehdestä, kun sitä kerran kysyttiin. Ehkä liiketalouden opintojen ohessa on tullut tavallaan oltua pöydän toisellakin puolella tutkimassa ja kehittämässä, ja kun oma tutkimusprojektimme kaatui vastausten vähyyteen (ja toimeksiantajan heikkoon yhteydenpitoon, jolla tutkimuksen kaatuminen olisi voitu mahdollisesti välttää), totesin, etten itse tahdo olla havaintomatriisissa se kaivattu ja kirottu puuttuva rivi. Myönnän kyllä, että minua jäi kaivamaan se, etten jättänyt kyselyyn mitään kehitysideoita tai juttuehdotuksia. Oli muka niin kiire ja vaikea keksiä mitään, kun juuri oli palannut lenkiltä. Varmasti olisin keksinyt, jos vain olisin viitsinyt ajatella. Mutta kuten äidinkielen lehtori lukiossa totesi: "Ajatteleminen on aina raskasta, kun siihen ei ole tottunut."

Olin hieman pettynyt, kun kannessa isolla mainostettu juttu yrttipuutarhasta keittiössä tai parvekkeella ei ollutkaan varsinainen artikkeli. Olisin niin mielelläni lukenut syvemmänkin jutun kerrostalopuutarhuroinnista. Sen sijaan tutustuin lähinnä mainosmaisesti esiteltyihin Herb:ieen ja Vihervitriiniin enkä oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi.

Lehti itsessään oli taas täynnä herkullisia kuvia, jotka kyllä synnyttivät vielä mehevämpiä mielikuvia ja saivat taas oman kolon kaipuun leimahtamaan. Miksi pitää odottaa vielä kahdeksan kuukautta? Onneksi sain katsella lehden sivuilta, miten tulevat kotikulmani kylpivät kesäauringossa. Tiedä häntä, auttoiko se sitten mitenkään tähän malttamattomaan odotukseen...

Ehkä onnistun viimeistään huomenillalla unohtamaan lentotukikohtani hetkeksi, kun suuntaan Tampereen Työväen teatteriin katsomaan Chicagoa. Kävin tänään noutamassa eilen varaamani liput ja olen aivan innoissani, kun viimeinkin pääsen yhtä lempimusikaaleistani katsomaan kotikaupungissanikin. Näinhän minä toki syksyllä Chicagon Lontoossa, mutta kun kerran kotikaupungissa ja mielestäni musikaalien osalta ehdottomasti Tampereen parhaassa teatterissa pyörii Chicagon kaltainen maailmanluokan hittimusikaali suomeksi, kyllähän se pitää nähdä. Eihän täällä kukaan koskaan tee mitään suuria musikaaliproduktioita, jos kukaan ei käy niitä katsomassa!

Sain tänään mukavan puhelunkin. Sain tietää, että saan vihdoin ja viimein olla morsiusneitona. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Kai se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kaason pesti oli jo mennyt, enkä minä olisi kaasoksi halunnutkaan. Miksi olla kaaso, kun voi olla morsiusneito? Ah, unelmieni täyttymys, vihdoinkin. Pääsen viimein eroon lapsuuden traumastani, kun en saanutkaan olla morsiusneito kummitätini häissä. Toki ilmoitin heti, että en pue ylleni vaaleanpunaista röyhelöunelmaa säästääkseni muut vieraat visuaaliselta tuskalta, ja toivoin, että bridezillaamisen sijaan tuleva morsian ottaisi ennemmin bridechilling-asenteen. Muuten tämä hieman isompi morsiusneito voi täräyttää kukkakorilla kaaliin, jos ei morsmaikkua muin keinoin saada rauhoittumaan, sillä olisihan häiden tarkoitus olla kivat juhlat - ei stressin ja eripuran aihe. Häitä odotellessa.

1v 1kk

Vielä vuosi ja kuukausi. Enää sen verran tätä odottamista. Puolitoista vuotta ei tuntunut missään, koska eihän koko asia ollut millään muotoa ajankohtainen. Saatoin olla ajattelematta koko asuntoa arjessani, mutta nyt se on hieman hankalaa. Keittiö- ja muut kiinteät kalusteet pitäisi materiaalien ohella valita tammikuussa. Siihen asti tuskin saan lainkaan rauhaa. Sitten onkin jo vuosi 2011, harjakaiset, kesä... Syksyn voikin sitten jo vapaasti puuhata muuttoa.

Vuosi ja kuukausi...

Joulun jälkeen voisi käydä vähän haistelemassa alennusmyyntejä, jos sieltä tarttuisi mukaan jotain seuraavaa joulua varten.