Tyttö ja valkoinen laatikko

Kävin keskiviikkona katsomassa tulevaa kotiani. Se toi mukanaan yllätyksiä ja odottavaa jännitystä: mistä tästä vielä tulee? Oli omituista kävellä fyysisesti olemassa olevaan paikkaan, valkoiseen laatikkoon, josta tulisi kotini. Se tuntui niin tutulta, aivan kuin olisin käynyt siellä monta kertaa ennemminkin. Ja olinhan minä, malttamattomissa ajatuksissani. Oikeastaan paikassa ei ollut minulle mitään uutta. Siinä se vain oli.

Toki pikkuisessa päässäni mittasuhteet olivat hieman eläneet omiaan, ja 58 neliötä oli aavistuksen pienempi kuin olin kuvitellut. Luulen tämän pienuusvaikutelman johtuneen olo- ja makuuhuoneen kapeudesta: olin kuvitellut huoneet ehkä hieman leveämmiksi. Missään katastrofaalisessa harhakuvitelmassa en ollut onneksi elänyt, mutta jotkin sisustusratkaisut täytynee laittaa tarkemman tarkastelun alle ja sovellettaviksi.

Onnekseni parveke oli suurempi kuin olin osannut odottaa. Katsellessani keittiön ikkunasta likaisen suojamuovin läpi parvekkeelleni olin tyytyväinen tulevaan keitaaseeni. Sinne mahtuisi ainakin vähän kukkiakin. ehkä enemmänkin kaikenlaista, jos olisi vain kekseliäs ja käyttäisi mielikuvitustaan.

Jep, kävin kotona ja kyllä siitä vielä oikea koti tulee. Kuukauden päästä pääsee taas katsomaan. Silloin pitäisi olla valkoisessa laatikossa jotain muutakin kuin pelkkää valkoista, valkoista kaikkialla.

Liiaksi räiskivä kesä

Heinäkuu lipuu kohti loppuaan ja ilma on aivan liian kuuma minulle. Onneksi syksy tulee pian. Kaipaan jo viilentäviä sateita, pimeitä iltoja ja kosteina kimmeltäviä katuja, kynttilöitä, vilttejä ja sitä syksyn omaa, raskasta hiljaisuutta. Kesä on liian täynnä elämää, ja vaikka loppukesälle onkin luvassa paljon hienoja retkiä ja seikkailuja, tavallaan jo toivon pääseväni takaisin syksyn tuomaan arkeen.

Kesälomani alkaa viimein ensi viikolla. Kun nyt vietän ensimmäistä kertaa pitkää kesälomaa töistä, ajatus siitä, että joku maksaa minulle siitä, etten tule töihin, tuntuu kummalliselta. Minulla on siitä jollain tapaa huono omatuntokin. Yritän vakuutella itselleni, että asioiden kuuluu mennä näin ja että minun ei tarvitse tehdä kesälomani tunteja edes osittain sisään. Ei sillä, olenkin jo melko lailla loman tarpeessa ja sen verran väsynyt, että ylitöihin unohtumisen vaara on katoavainen, ellen sitten nukahda heinäkuun hiljaiselon pitkästyttämänä työpisteelleni.

Kesälomasuunnitelmia minulla on ja ei ole. Lähden ystäväni kanssa Riikaan elokuun alussa muutamaksi päiväksi. Varasimme matkan hieman ex tempore: asiasta oli puhuttu alkukesästä, mutta se oli unohtunut ja matkan suunnittelu lykkääntynyt, kunnes oli pakko tempaista, jos reissuun vielä tänä kesänä aikoi. Meillä kävi vielä kohtuullinen tuurikin, mitä lentoihin ja majoitukseen tulee. Lennot sinne ja takaisin, kolme yötä Radisson Blu Ridzenessä tuli maksamaan per nuppi noin 210 euroa. Vanhakaupunki on kivenheiton päässä ja tiedossa kiireetöntä aikaa hyvässä seurassa. Riian-reissun lisäksi elättelen toiveita taidemuseoretkestä Mänttään, sukuni kotikulmille. Tahtoisin niin mielelläni päästä valokuvaamaan Serlachiuksen kauniita rakennuksia ja Mänttän maisemia.

Valokuvaamista on luvassa myös opinnäytetyöni puitteissa, kun tätitiimin kesken järjestämme fantasiahenkiset kuvaussessiot Riian-reissun jälkeen. Tuntuu oudolta ajatella, että opinnäytetyö alkaa hiljalleen totisesti olla työn alla. Alan jo jännityksellä odottaa ensimmäistä "projektitiimin" palaveria!

Kesälomani päättyy kutkuttavissa merkeissä. Lomani viimeisenä päivänä pääsen käymään ensimmäistä kertaa omassa kodissani. Runkorakennusvaiheen jälkeinen työmaavierailu päättää komeasti lomani, ja voin palata töihin intoa tursuten. Elokuun aikana on vielä luvassa harjannostajaisristeilykin Härmälänrannan satamasta.

Työmaavierailu kuitenkin kalvaa mieltäni, sillä puoli sukua on jo ilmoittanut kiinnostuksensa lähteä mukaani katsomaan uutta kotiani. Minä olen kohteliaasti ja raivokkaan epäkohteliaasti kieltäytynyt näistä tarjouksista ja ilmoittanut meneväni yksin. Jotenkin vain minusta tuntuu paremmalta, että menen ensimmäistä kertaa omaan kotiini yksin. Ei se ole mikään turistirysä vaan minun kotini. En halua sinne kälkättävää sukulaislaumaa ihmettelemään ja pällistelemään - tai sukuni tuntien arvostelemaan. En, vaikka heillä kuinka olisi kesälomaa ja kuolettavan tylsää, ei mitään kesälomaretkiä tai muutakaan aktiviteettiä. Minun kotini ei ole mikään retkikohde. Sitä paitsi työmaavierailujen ohjeistuksessakin mainittiin, ettei paikalle tarvitse tuoda ylimääräisiä pällistelijöitä. Tämä asennoitumiseni on aiheuttanut hienoisia hankaumia ja räiskettä etenkin perhepiirissä, mutta toivon, että tilanne rauhoittuisi eikä pilaisi koko kesälomaani.

Myrskyisää

Ulkona myrskyää kesämyrsky, ja minä istun sisällä sitä katselemassa. Pulssi on viimein tasaantunut. Heräsin yhtäkkiä tajuamaan, etten ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan mitään. Yrittäessäni kirjautua sisään huomasin unohtaneeni tilini käyttäjätunnuksen. Olin jo vaipua epätoivoon, kun olin hakannut tunnuskenttään kaiken keksimäni ja yrittänyt turhaan etsiä sähköpostistani palautustietoja. Mietin, miten saisin tänne tiedon, että blogi siirtyy uuteen osoitteeseen ja uusille tunnuksille muistini tehtyä tepposet, kun yhtäkkiä selainta suruissani sulkiessani tunnus pompsahti mieleeni aivan kirkkaana ja selkeänä. Niin, että täällä sitä taas ollaan.

Loppukevät oli kiireinen, eikä kesä näytä sen enempää rauhalliselta. Kaikenlaista ohjelmaa on ollut ja vielä enemmän on luvassa. Tanssiporukkamme kanssa meillä on kuutisen keikkaa syyskuun alkuun mennessä, ja aika kuluu hyvin pitkälti töissä käydessä, treenatessa ja vähän historiassa seikkaillen. Niinpä aikaa asuntoasioiden miettimiselle ei ole jäänyt kovinkaan paljoa.

Tällä hetkellä tiedossa on kuitenkin kaksi tärkeää päivämäärää: työmaavierailu sekä harjannostajaiset. Häpeäkseni olen hukannut työmaavierailuista kertoneen tiedotteen jonnekin enkä ehtinyt kirjoittaa aikaa ylös, joten en ole asiasta aivan satavarma. Elokuuta tuo kuitenkin oli. Harjannostajaisia vietetään 17.8. M/s Tammerkoskella, joka starttaa risteilynsä Härmälänrannan satamasta.

Aikas jännää. Muuttoonkaan ei ole enää kuin puoli vuotta. Lopultakin alan tajuta, että todellakin muutan tämän vuoden puolella. Oikeastaan jo ihan pian. 

Kun sukkanauhat katkeaa

Eilisilta lunasti kaikki odotukset. Pitkästä aikaa sain oikein pukeutua teatteriin, ja olo oli kieltämättä ihan sievä. Se tekee välillä hyvää. Seurakin oli kovin viehättävää ja ennen kaikkea ratkiriemukasta ainakin siitä päätellen, miten vatsalihakset olivat kipeinä nauramisesta tänään aamulla. Kun vielä sai nauttia hyvästä musikaalista näyttämön täydeltä, lähes täydellinen teatteri-ilta oli plakkarissa. Jäin kaipaamaan vain hetken yhteistä istuskelua lasillisen tai kaakaon äärellä jossain mukavassa, rauhallisessa paikassa.

Tampereen Työväen Teatterin Chicago oli tuttua TTT-laatua. Vaikka näinkin Chicagon syksyllä Cambridge Theatressa Lontoon West Endissä, TTT kesti vertailun todella hyvin. Onneksi esitysten tyylit erosivat niin paljon toisistaan: Cambridge Theatren versio oli selvästi hämyisempi ja kapakkamaisempi, kun taas TTT oli kirkkaampi ja kevyempi sekä visuaalisesti uskollisempi elokuvalle (sekä hyvä että huono asia).

Suomenkielinen käännös oli ihan onnistunut siinä mielessä, ettei se mitenkään särähtänyt pahasti korvaan. Yhtä iskevä se ei ollut kuin alkuperäiskielellä, mutta sisälsi silti muutamia ihan nokkelia ja nappaavia rivejä. Koska olen tutustunut musikaaliin englanniksi ja osaan laulut suunnilleen ulkoa alkuperäiskielellä, musikaalin seuraaminen suomeksi tuntui aavistuksen omituiselta ja vaati aktiivista kuuntelemista. Silti arvostin käännöstyötä, jossa niinkin hieno musikaali oli taivutettu kauniille äidinkielellemme.

"Minulla on motto:
Maman hommat tee.
Varmemmin kuin lotto
Mama palkitsee!"

Jäin ehkä kaipaamaan lisää sähäkkyyttä, jazzahtavaa kissamaisuutta ja rohkeutta. Etenkin tanssi olisi voinut olla parempaa, ja valitettavasti tanssijat jäivät kirkkaasti kakkosiksi lontoolaisille kollegoilleen. Cambridge Theatressa nähtiin näyttämöllä todella palavaa tanssia ja hengästyttävää akrobatiaa. Vauhtia kyllä riitti TTT:nkin näyttämöllä, mutta koreografiat olisivat voineet olla hieman selkeämpiä ja toisaalta päästää tanssijat näyttämään parastaan. Joskin pidin hyvin paljon All I Need Is Loven ja Razzle Dazzlen koreografioista.

TTT vain on niin huikea musikaaleissaan. Ainoa kouriintuva miinus tässä tuotoksessa oli Hintsanen, jota en voi sietää. Kyseisen herran olemus on jotenkin liian muovinen ja teennäinen, showpellemäinen (myös Chicagon ulkopuolella), etten jaksa katsella tai kuunnella häntä laisinkaan. No, nämä ovat makuasioita, joista olen jo kiistellyt Hintsasta jumaloivan ystäväni kanssa riittämiin. Ymmärrän, miksi jotkut pitävät Hintsasesta, mutta henkilökohtaisesti minut on näyttämöllä koulittu ihailemaan ja tavoittelemaan aivan erilaista tyyliä. Hieman sama juttu, kun ratsastajat eivät tahdo ratsastaa entisillä ravureilla, vaikka ravuritkin hyviä hevosia ovat. Onneksi Petra Karjalainen auttoi minua keskittymään johonkin muuhun kuin Hintsaseen. Mutta olipahan hassua katsella Anastasian ääntä näyttämöllä taas pitkästä aikaa!

Syksylle voisin varata toiset liput ja käydä katsastamassa Chicagon uudestaan. Chicago tarinana puhuttelee ja kiehtoo minua aina vain. Ja se jazz!

Mukavia asioita odottaa mielellään

Minusta on tullut kyselyhiiri, selvästi. Taas kolahti Kodit-lehti postiin, ja totta kai lehden luettuani klikkailin itseni nettiin antaakseni mielipiteeni lehdestä, kun sitä kerran kysyttiin. Ehkä liiketalouden opintojen ohessa on tullut tavallaan oltua pöydän toisellakin puolella tutkimassa ja kehittämässä, ja kun oma tutkimusprojektimme kaatui vastausten vähyyteen (ja toimeksiantajan heikkoon yhteydenpitoon, jolla tutkimuksen kaatuminen olisi voitu mahdollisesti välttää), totesin, etten itse tahdo olla havaintomatriisissa se kaivattu ja kirottu puuttuva rivi. Myönnän kyllä, että minua jäi kaivamaan se, etten jättänyt kyselyyn mitään kehitysideoita tai juttuehdotuksia. Oli muka niin kiire ja vaikea keksiä mitään, kun juuri oli palannut lenkiltä. Varmasti olisin keksinyt, jos vain olisin viitsinyt ajatella. Mutta kuten äidinkielen lehtori lukiossa totesi: "Ajatteleminen on aina raskasta, kun siihen ei ole tottunut."

Olin hieman pettynyt, kun kannessa isolla mainostettu juttu yrttipuutarhasta keittiössä tai parvekkeella ei ollutkaan varsinainen artikkeli. Olisin niin mielelläni lukenut syvemmänkin jutun kerrostalopuutarhuroinnista. Sen sijaan tutustuin lähinnä mainosmaisesti esiteltyihin Herb:ieen ja Vihervitriiniin enkä oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi.

Lehti itsessään oli taas täynnä herkullisia kuvia, jotka kyllä synnyttivät vielä mehevämpiä mielikuvia ja saivat taas oman kolon kaipuun leimahtamaan. Miksi pitää odottaa vielä kahdeksan kuukautta? Onneksi sain katsella lehden sivuilta, miten tulevat kotikulmani kylpivät kesäauringossa. Tiedä häntä, auttoiko se sitten mitenkään tähän malttamattomaan odotukseen...

Ehkä onnistun viimeistään huomenillalla unohtamaan lentotukikohtani hetkeksi, kun suuntaan Tampereen Työväen teatteriin katsomaan Chicagoa. Kävin tänään noutamassa eilen varaamani liput ja olen aivan innoissani, kun viimeinkin pääsen yhtä lempimusikaaleistani katsomaan kotikaupungissanikin. Näinhän minä toki syksyllä Chicagon Lontoossa, mutta kun kerran kotikaupungissa ja mielestäni musikaalien osalta ehdottomasti Tampereen parhaassa teatterissa pyörii Chicagon kaltainen maailmanluokan hittimusikaali suomeksi, kyllähän se pitää nähdä. Eihän täällä kukaan koskaan tee mitään suuria musikaaliproduktioita, jos kukaan ei käy niitä katsomassa!

Sain tänään mukavan puhelunkin. Sain tietää, että saan vihdoin ja viimein olla morsiusneitona. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Kai se on parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kaason pesti oli jo mennyt, enkä minä olisi kaasoksi halunnutkaan. Miksi olla kaaso, kun voi olla morsiusneito? Ah, unelmieni täyttymys, vihdoinkin. Pääsen viimein eroon lapsuuden traumastani, kun en saanutkaan olla morsiusneito kummitätini häissä. Toki ilmoitin heti, että en pue ylleni vaaleanpunaista röyhelöunelmaa säästääkseni muut vieraat visuaaliselta tuskalta, ja toivoin, että bridezillaamisen sijaan tuleva morsian ottaisi ennemmin bridechilling-asenteen. Muuten tämä hieman isompi morsiusneito voi täräyttää kukkakorilla kaaliin, jos ei morsmaikkua muin keinoin saada rauhoittumaan, sillä olisihan häiden tarkoitus olla kivat juhlat - ei stressin ja eripuran aihe. Häitä odotellessa.