Joko jännittää?

Ei, ei jännitä. Muuttopäivä varmistui tänään, ja se oli oikeastaan juuri se, mitä odotin sen olevan. Arvaukseni heitti päivällä. Seitsemän viikkoa ja siinä se. Sitten on oman kodin avaimet tassussa. Nyt pitäisi ilmoittaa nimi rappukäytävää ja postiluukkua varten - ja oikeasti otettava itseään niskasta kiinni ja aktivoiduttava laina-asioissa. Jotenkin sinne pankkiin ei vain tule mentyä, vaikka asiasta on jo alustavasti juteltu. Voisihan sitä toki vähän kilpailuttaakin lainaa, jos siitä vaikka itsekin jotain vähän hyötyisi.

Oikeastaan on vähän rasittavaa, kun kaikki, jotka asiasta yleensäkään edes tietävät, kyselevät virnuillen ja kylkeen pukkien, jännittääkös jo, olen varmaan tosi innoissani. Onhan se hieno asia ja totta kai sitä odottaa, mutta en minä nyt mitenkään maanisesti hehkuta muuttoa tai loiki jännityksestä pitkin seiniä. Tällä hetkellä lähinnä tuumaan, että hassua, miten sitä jonain päivänä vain lähtee töihin eri osoitteesta kuin ennen. Ehkä 1,5 vuoden odotus on tehnyt tehtävänsä.

Tällä hetkellä vain väännetään olohuoneen sössittyjen sähkömuutostöiden kanssa. Nyt ei voi enää pinnistää, kun on jo housussa. Olen ollut vähän hankala asiakas, kun en ole hyväksynyt ehdotettuja korvaavia ratkaisuja, mutta rehellisesti sanottuna mikään niistä ei ole näyttänyt tai kuulostanut tarpeeksi hyvältä. Olohuoneen ikkunan viereen olisi pitänyt tulla valaisinpistoke. Ei tullut, se unohdettiin. Tarkoitus oli laittaa tähän pistokkeeseen valaisin, joka toisi häikäisyä lieventävää hajavaloa katon kautta. Suunnitelmat menivät nyt hieman uusiksi, kun sähkö pitäisi saada toiselle puolelle olohuonetta, enkä ole mikään suuri pintavetojen ystävä. No, jos tyydyttävää ratkaisua ei löydy, antaa olla. Keksin kyllä jotain, jolla saan tarvitsemani valaistuksen aikaan. Mutta tekemättömistä muutostöistähän minä en tietenkään maksa.

Nyt kai sitten pitäisi ryhtyä hiljalleen pakkaamaan ja käymään tavaroita läpi. Joulukuusi ja jouluvalot täytyy hankkia heti ensihätään. Veljeni nauroi, että jouluvalot on varmaan asennettuna parvekkeella, ennen kuin yhtäkään huonekalua on kannettu sisään.

Kuparitalon vohvelikahvila

Olen holtittoman perso makealle, mutta mistään liian makeasta en pidä. Rakastan vohveleiden paistamista, mutta on niiden syöminenkin mukavaa. Parhaat vohvelini olen saanut Brysselissä: sitä kielellä sulavaa makua en unohda koskaan!

Viihdyn hyvin myös kahviloissa. Pidän ystävien tapaamisesta kaakaokupillisen äärellä, ja kun aikataulut eivät aina veny pitkiin illanviettoihin, kahvilassa on mukava piipahtaa vaihtamassa kuulumiset, höpöttää ja nauraa. Joskus sitä tulee vietettyä useita tuntejakin nurkkapöydässä jutustellen, ja tähän mennessä ehkä suurimmat luovat projektit, joissa olen ollut mukana, on ideoitu hyvin pitkälti parin eri kahvilan pöydässä.

Yksi lempikahviloistani Tampereella on Kuparitalon vohvelikahvila. Harmikseni on todettava, että aika moni muukin tamperelainen näyttää viihtyvän tässä pienessä kahvilassa, ja usein vohvelilla herkutteleminen jää vain haaveen tasolle, kun kurkistaa ikkunasta sisään ja näkee täpösen täydet pöydät. Kahvila on todella pieni. Pöytiä on muutama, kaikki erilaisia kiemuraisista sohvaryhmistä pieniin parvekepöytiin. Tunnelma on hieman ranskalainen, kuin väräjävä chanson rahisevalta savikiekolta, silti iloinen ja lämmin.

Valikoimassa on valinnanvaikeuteen asti suolaisia ja makeita vohveleita, erilaisia kahveja, kaakaota, teetä... Keittiö ei ole katseilta piilossa vaan yllättävän pieni keittiö pyörii siinä kaikkien silmien alla tiskin takana vohvelirautojen tiristessä ja jääkaapin ovien läiskyessä hyvin kodinomaisesti. Välillä tuleekin mieleen lapsuuden leikit: aivan kuin joku olisi keksinyt leikkiä kahvilaa ja tarjota ohikulkijoille herkullisia maistiaisia päivää piristämään.

Ehdoton suosikkini söpöydessä, melkein liian makeaa tälle herkkusuulle.

Astiatkin, etenkin teekupit, ovat tyylin mukaisia ja suloisia.

Pöytä ja keittiövempaimia

Pidän suunnattomasti vohveleista ja niiden paistamisesta. On mukavaa istuutua pöydän ääreen ystäväin kera ja höpötellä höyryäviä vohveleita natustaen. Bryssel oli upea kaupunki: siellä sai vohveleita lukuisista pienistä kojuista, ja ne vohvelit olivat taivaallisia! Muistan aina rapsakan, brysseliläisen vohvelin tunnun ja ihanan makean maun kielelläni.

Lapsuuteni vohvelit puolestaan ovat aina koostuneet viidestä sydämestä. Brysseliläiset olivat usein tylsästi neliskulmaisia, eivät ymmärtäneet sydänten päälle. Huomasin tässä, että kulmikkuus on lyönyt itsensä läpi myös täkäläisten kauppojen hyllyiltä löytyvissä vohveliraudoissa. Vannoin itselleni, että kulmikkaita vohveleita ei minun taloudessani paisteta! Eikä nyt enää tarvitsekaan...

Ostin viime viikolla itselleni heräteostoksena vohveliraudan. Minulla on ollut tapana kurkistella vohvelirautojen kannen alle nähdäkseni paistopinnan, ja kun nyt tämän yksilön kitaan kurkkasin, siellä majaili viisi sydäntä sievästi odottamassa vohvelitaikinaa. Jotain, mitä en ollut nähnyt pitkään aikaan kaupassa. Ostopäätös syntyi hetkessä, ja hyvin äkkiä olin myös kassalla vohvelirautalaatikko sylissäni.

Näin talouteen liittyi OBH Nordican Profile -vohvelirauta. Jälkikäteen sain tietää, että niitä olisi ollut punaisenakin ja tasapainoilen hieman, käynkö palauttamassa valkoisen rautani kauppaan, kun sillä kerran on 14 päivän palautusoikeus. Taidan käydä, vaikka se nololta tuntuukin, kun kaikki on ihan oman typeryyteni ansiota.

Tänään oli melko kurja päivä. Kaikki aikataulut valskasivat, eikä mikään oikein ottanut onnistuakseen. Pakenin kurjuutta mummun luo, kuten usein teen. Mummu täpinöissään heti alkoi härnätä minua kertomalla, että oli ostanut minulle joululahjan. Mummun innostuksella ei ollut rajaa, joten vaikka hän kovasti yritti selitellä, että mahdanko minä malttaa jouluun asti, hän itse totesi, että pakko se on nyt näyttää, kun on niin hieno. Olihan se. Mummu oli löytänyt Prisman syntymäpäivätarjousten joukosta minulle unelmieni leivänpaahtimen, OBH Nordican punaisen, neljän leivän paahtimen. Ei mitään pieneltä mäyrältä näyttävää möhkälettä, jossa on kello, radio, kylpyamme ja solarium samassa ihmeellisessä paketissa! Vaan nätti, yksinkertainen ja linjakas. En ollut koskaan nähnytkään sellaista, ja olin aina kironnut, että miksei sellaista ole, kun juuri sellaisen haluaisin.

Väkertäessämme yhdessä mummun kanssa 1700-luvun pukuprojektiani hymyilimme vanhoille valokuville papan lapsuudesta ja jutustelimme tuttujen kuulumisia. Mummu kertoi, että hänen serkkunsa olisi luopumassa eräästä vanhasta kirjoituspöydästä, jota olen aina ihaillut. Pöytä on nykyään kuulemma tiellä pienessä kerrostaloasunnossa ja kaipaisi loppusijoituspaikkaa. Serkku oli mummulta kysellytkin, olisinkohan minä mahdollisesti kiinnostunut pöydästä. Niinpä minä tartuin puhelimeen ja rimpautin heti mummun taiteilijatarserkulle - ja hups vain, minulle luvattiin se ihana, ihana pöytä! Se on siro, tummapuinen, kauniisti sorvatut jalat ja pienet laatikostot. Minusta siinä on ollut aina jotain todella viehättävää. Lupasin mennä ensi keskiviikkona syyslomalla katsomaan pöytää. Voisin ottaa siitä silloin oikein valokuvan!

Suklaalattia

Kävin viikko sitten katsomassa kotiani toisen kerran. Tällä kertaa mukanani olivat äiti ja mummu, jotka olin luvannut ottaa mukaan, jotta rauhoittuisivat eivätkä jatkuvasti jankuttaisi. En tiedä, oliko tällä reissulla mitään vaikutusta: tuntuu, että minulta jatkuvasti kysellään, oliko se keittiön sokkeli mielestäni vinossa ja tuleeko sinne nyt sitä ja tätä ja sanoiko se asiakasvastaava nyt niin, että...

Mutta tällä kertaa oli nähtävää jo vähän enemmänkin. Eteisen, keittiön ja makuuhuoneen kaapit oli jo asennettu paikoilleen, samoin parketti. Ja millainen parketti se onkaan! Olisin voinut repiä suojamuovin niiltä sijoiltaan ja heittäytyä vatsalleni enkeleitä tekemään tuolle jumalaiselle, suklaiselle parketille siihen asiakasvastaavan silmien alle. No, tyydyin vain vatsa kihelmöiden ihailemaan lattiaani.

Valitettavasti eteiseeni oli asennettu väärät kaapit. Peilioviani ei näkynyt missään. Ne kuulemma vaihdetaan. Syytäkin vaihtaa. Saunan ohjauskeskustakaan ei näkynyt missään. Sekin kuulemma tulee vielä. Ei muuten, mutta se piti asentaa kylpyhuoneen puolelle, ja nyt se ilmeisesti sitten asennetaan eteiseen. Eniten ehkä tällä hetkellä harmittaa, että valaisinpistemuutoksia, jotka olisi pitänyt tehdä näkövammani perusteella, ei ole tehty. Näitä sähkömuutostöitä suunniteltiin nimenomaan sen takia etukäteen, ettei minun tarvitsisi vetää ylimääräisiä kattovetoja valaisimiin, jotta saisin tarpeeksi muunneltavan valaistuksen. No, mitään sovituista ylimääräisistä valaisinpistokkeista ei oltu tehty eikä niitä enää voida tehty (olisi pitänyt tehdä valuvaiheessa). Nyt minulle ehdotettiin kattoon asennettavaa valaisinkiskoa, joka mielestäni kuulostaa ihan helkatin rumalta. Kuulemma rakennuttajan kustannuksella tämä asennettaisiin. Syytäkin olisi, koska minä siitä en aio maksaa. Enkä muuten aio maksaa kyllä tekemättömistä sähkömuutostöistäkään. Piste.

Sinänsä todella harmi, että tämä nyt meni tällaiseksi vääntämiseksi. Eniten minua harmittaa valaisinpistokkeiden puuttuminen. Harkitsen sitäkin, että jättäisin koko kiskon asennuttamatta ja antaisin asian olla. Katto ainakin olisi siisti. Kisko ei millään tavalla kuulostanut sievältä ja huomaamattomalta ratkaisulta, etenkään kun se vedettäisiin vinosti jokseenkin keskeltä olohuoneen kattoa. Toisaalta valaistus on minulle liian tärkeä asia tingittäväksi. Rehellisesti sanoen en tiedä, mitä minä oikein teen. Täytyy nyt pohtia asiaa oikein kunnolla. Suurin harmihan on tietenkin menetetty luottamus rakennuttajaan.

Kaunis lattia pelasti kuitenkin paljon. Pääsin myös vierailemaan parvekkeellani, ja ihastuin siihenkin ikihyväksi. Miksi muuton pitääkin olla keskellä talvea? Eihän silloin saa mistään mitään parvekekalusteita!

Tyttö ja valkoinen laatikko

Kävin keskiviikkona katsomassa tulevaa kotiani. Se toi mukanaan yllätyksiä ja odottavaa jännitystä: mistä tästä vielä tulee? Oli omituista kävellä fyysisesti olemassa olevaan paikkaan, valkoiseen laatikkoon, josta tulisi kotini. Se tuntui niin tutulta, aivan kuin olisin käynyt siellä monta kertaa ennemminkin. Ja olinhan minä, malttamattomissa ajatuksissani. Oikeastaan paikassa ei ollut minulle mitään uutta. Siinä se vain oli.

Toki pikkuisessa päässäni mittasuhteet olivat hieman eläneet omiaan, ja 58 neliötä oli aavistuksen pienempi kuin olin kuvitellut. Luulen tämän pienuusvaikutelman johtuneen olo- ja makuuhuoneen kapeudesta: olin kuvitellut huoneet ehkä hieman leveämmiksi. Missään katastrofaalisessa harhakuvitelmassa en ollut onneksi elänyt, mutta jotkin sisustusratkaisut täytynee laittaa tarkemman tarkastelun alle ja sovellettaviksi.

Onnekseni parveke oli suurempi kuin olin osannut odottaa. Katsellessani keittiön ikkunasta likaisen suojamuovin läpi parvekkeelleni olin tyytyväinen tulevaan keitaaseeni. Sinne mahtuisi ainakin vähän kukkiakin. ehkä enemmänkin kaikenlaista, jos olisi vain kekseliäs ja käyttäisi mielikuvitustaan.

Jep, kävin kotona ja kyllä siitä vielä oikea koti tulee. Kuukauden päästä pääsee taas katsomaan. Silloin pitäisi olla valkoisessa laatikossa jotain muutakin kuin pelkkää valkoista, valkoista kaikkialla.