Kotipanelisti Berlioza

Huomasin vasta illalla postiin kolahtaneen Skanskan Kodit-lehti. En edes tiennyt, että sellaisen saisin. Mukava yllätys siis. Lueskelin lehden läpi ja sain kutkuttavia ideoita saunaa ja kylpyhuonetta silmällä pitäen. Kunpa kylppärin neliöt vain riittäisivät pienen paratiisin rakentamiseen. Tosin oma mottonihan on, että kannattaa olla pientä ja näppärää matkakokoa. Ehkä voisin laajentaa sen koskemaan myös henkilökohtaisia paratiiseja. Pieni neliömäärähän ei ole este: se on vain haaste suunnittelulle.

Lisäksi intouduin osallistumaan Kotipaneeliin, jossa tällä kertaa aiheena oli keittiö. Näin tutkimustyön perusteita opiskelevana tradenominalkuna kyselytutkimus oli taas maailmaa jännempi kokemus. Samalla sain sentään vähän pohtia keittiöasioitakin. Ilmoittauduin vakituisemmaksikin kotipanelistiksi, joten lisää kyselyitä on luvassa. Lupasivat, että 6-8 kertaa vuodessa, ei siis ollenkaan liikaa. Sisustus- ja kotiaiheisia kyselyitä, mmm...

Plus olen huolissani suklaan ja kaakaon ympärillä velloneesta uutisoinnista hinnannousuun liittyen. Ei voi maailma olla niin julma, että tekee suklaasta uuden kaviaarin! Kaakao oli sitä jo 1600-luvulla. En voi kuvitellakaan luopuvani rentouttavasta kaakaokupillisestani!

Aamulehti: Suklaasta tulee kohta kallista kuin kaviaari

Jälleen uutisellista

Tänäänkin Aamulehdessä kirjoitettiin Härmälänrannasta. Harmi vain, etten löytänyt kyseistä artikkelia ainakaan vielä Aamulehden sivuilta. Pariin taloon on valettu pohja, ei kylläkään minun torppaani. Pääasia, että jotain kuitenkin tapahtuu. Hieman jutussa valiteltiin, että työt ovat myöhässä ja enemmän on luvattu kuin tehty. Muun muassa jalkakäytävien tilaa surkuttelivat pari Satamawoudin asukasta. Hyvä vain, että asioista huomautetaan, niin ehkä jotain tapahtuukin. Toivottavasti piakkoin pohjaa tehdään minunkin kotiini.

Morossa kuitenkin oli juttu rannan historiasta. Kiehtovaa. Olisin niin riemuissani, jos alue kunnostettaisiin jonkinlaiseksi puistoalueeksi pahaisesta pusikosta. On harmillista, että paikalliset aina unohtavat kotinurkkiensa historian, koska "ainahan tuo tuossa on ollut, ei se kai mikään erikoinen juttu ole, romukasa". Tampereella on paljon kaunista historiaa, mutta harvoin sitä jaksetaan nostaa esille.

Näin Moro meille kertoo:
Härmälän ranta oli ennen mahtiperheiden kesäparatiisi

Taas uutisissa

Noh, noh! Kylläpäs sitä nyt on Härmälänranta uutisissa. Ensin järveen tuupattu urheiluauto ja nyt spekulaatiota tulevaisuudesta.

Aamulehti kertoo: Cargotec saattaa muuttaa pois Härmälästä

"Saattaa muuttaa"? Minulle on sanottu, että muuttaa. No, minua ei tuo tehdasalue varsinaisesti häiritse ja toisaalta uskon vakaasti, että ajan myötä, niin valitettavaa kuin se onkin, Härmälän tehdasalue katoaa asuintalojen tieltä. Mutta jäähän se kuitenkin historiaan eikä kukaan sitä sieltä muistoista ota pois. Lisäksi alueella on paljon suojeltavia rakennuksia, jotka on jätettävä maisemaan jälkipolville kertomaan tarinaansa. Muutos on väistämätöntä. Ei kukaan enää räyhää, että alue olisi aikoinaan pitänyt jättää lentovarikoksi ja toimintaa jatkaa, kun tehdas tuli kulmille.

PS. Lehtijutun kuvasta paikallistin omenatarhankin. Siellä se on punaisen ja keltaisen alueen mutkassa edustustalon nurkalla. 

Rauhaisaa idylliä?

Sain tänään pidätellä aamupuuroista epäuskon tyrskähdystä, kun luin Aamulehteä ennen töihin lähtöä. Härmälänranta ja Härmälänsaari olivat päässeet otsikoihin. Eivät tokikaan rakennettavana "rentona rantakaupunginosana" vaan lähinnä hieman kyseenalaisten tyyppien hengailureviirinä. Venesataman rampilta oltiin lykätty veteen punainen Toyota Supra -urheiluauto siirtokilvissä, lasi rikki. Aamu-uimarit olivat sen sitten löytäneet aalloista pilkistävän antennin ansiosta.

Aamulehden juttu aiheesta: Uimarit löysivät järvestä urheiluauton Härmälässä - poliisi etsii omistajaa

On se mukavaa, että on rauhallista aluetta. Kunhan lykkivät autojaan järveen ilman ihmisiä ja hiljaa, jotta minä saan nukkua... Vaikka kyllähän tuollainen pikkuinen saari varmasti on suosittu riekkumispaikka varsinkin näin kesäisin ja kera kuuluisan pussikaljan. Valitettavasti. Ehkä se siitä rauhoittuu, kun alue rakennetaan ja rantaan muuttaa väkeä.

Ehkä minun pitää vain maalaistyttönä tottua ajatukseen, että sellaista se sitten on kaupungissa. Kyllähän minua jo peloteltiin, että kuolaavat, kalmankalpeat hullut kroolaavat pakkopaidanriekaleissa järven yli ja kiipeävät syksyisen aamuyön koleina, utuisina tunteina parvekkeelleni, tunkeutuvat sisään ja äänettömästi ilmestyvät taakseni märkinä ja riutuneina tuijottamaan. Hienoa, minulla on siis jo oma mörkö tai muutama odottamassa, että hankin sängyn, jonka alle ne voivat majoittua, kun muutan luukkuuni.