Välitilassa

En ole vieläkään päässyt muuttamaan. Alan olla melkoisen tympääntynyt tähän touhuun. Isä onneksi otti asioita hoitaakseen, kun itse en töiltäni ehdi. Luoja tietää, millaisessa pulassa olisin ison rakennuttajan kanssa, jos ehtisin soitella joskus ja jouluna korjaustöiden perään. Olen aivan rättiväsynyt ja korviani myöten täynnä koko Skanskaa.

Onneksi asiakasvastaavat ovat olleet aivan ihania, mutta eivät hekään kovin paljoa voi tehdä. Valitettavasti tuntuu siltä, että ylemmällä tasolla ei olla kiinnostuneita asiakastyytyväisyydestä ja ennen kaikkea - ihmisistä. Minusta on kamalaa, miten tällaisessa bisneksessä voidaan suhtautua näin välinpitämättömästi. Kyse on kuitenkin kodeista. Ei betonikuutioista ja pintamateriaaleista, teräsrakenteista. Koti on ihmisen tärkeimpiä asioita. Koti on ihmisen rakkaimpia asioita. En tiedä, miten Skanska on liiketoimintansa suunnitellut, mutta ehkä paketista on unohtunut kaksi tärkeää osaa: ihminen ja koti. Tänään en voinut katsoa Skanska Kotien nettisivuja ilman, että unelmiensa kotia etsinyt ihminen minussa ei olisi parahtanut itkuun ja taas sisäinen liiketalouden tradenomini nähnyt punaista tutkiessaan tuota kaikkea unelmien kotien markkinointimateriaalia, johon tuli höynähdettyä. Näin asiakkaana totean, että tällä hetkellä en millään muotoa koe eläväni unelmaa.

On raastavaa elää tällaisessa välitilassa. Postini tulee uuteen osoitteeseeni. Saan kaiken postini muutaman päivän viiveellä. Joudun ravaamaan asunnolla tarkastamassa postia. Laskuista hupenee kummasti aina muutama päivä maksuaikaa. Ehdin jo viedä pakastimeen marjoja ja muita pakasteita. Toivon vain, että pakastimen ja jääkaapin annetaan olla päällä koko ajan, etteivät pakasteet sula. Jääkaappia olen käynyt tyhjentämässä jo kerran. Evakuoin kaiken helposti pilaantuvan. Loppujen ruokien kohdalla totesin, että antaa olla. Jos ne sieltä lähtevät kävelemään, niin raksamiehet ottavat varmaan kiinni, ennen kuin pääsevät naapureita pelottelemaan. Turhauttaa muutenkin, kun asunnolla olisi sellaista tavaraa, mitä aina välillä kaipaa. Nyt minulla on kaksi majapaikkaa, jotka kummatkin kaikuvat puolityhjyyttään, eikä elo kummassakaan ole kovin mukavaa. Lisäksi jouduin ostamaan vielä muutaman kympin kalliimman seutulipun, jolla pääsen kulkemaan. Olin jo ajatellut, että tässä kuussa en tarvitsisi enää tätä kallista lippua vaan voisin ostaa halvemman Tampereen sisäisen kuukausikortin. Toki tässä ohessa myös juoksevat yhtiövastike ja muut asumiskustannukset, vaikka en ole vielä yhtäkään yötä koko luukussa nukkunut.

Tällä hetkellä en edes pääse sisään koko taloon, koska sähkölukon avainta ei ole vieläkään näkynyt, ei kuulunut. Minusta on aika säälittävää ja jossain määrin itsekunnioitustakin nakertavaa pyytää aina joku mukaan avaamaan minulle alaovi, jotta pääsen hakemaan postini. Aina ei viitsisi vaivata jotakuta. Asunnon ovesta sentään pääsen sisään. Varastokopilla en ole vielä käynyt, mutta minulla on pahat aavistukset sen suhteen.

Olin kutsunut pari ystävääni viettämään uutta vuotta luokseni. Tarkoitus oli saunoa, laittaa (paljon!) hyvää ruokaa, katsoa jokin mukava elokuva ja viettää rauhallinen ilta tyttöjen kesken, mutta ehkä ensi vuonna sitten. Illanvietto siirtyi nyt sitten vanhempieni luo. Kävin hakemassa vieraspetini takaisin Härmälänrannasta, sillä jossainhan ystävieni on nukuttava. Jonkin verran tuli kirota pärryytettyä, kun yritin taiteilla luonnonvalkoisen rahin kanssa valot pois, ovesta pihalle, oven lukkoon, portaita alas ja ulos alaovesta kuraisessa säässä, sateessa ja tahrimatta rahin juuri muuttoa ennen pestyä päällistä. Näillä räpylöillä ja varsin vajaalla tarttumaotteella suoritus vaati jo jonkin verran akrobatiaa. Olo oli kuin sittisontiaisella, joka tarraa löytämäänsä aarteeseen kaikilla raajoillaan vain yrittäen suojella kalleintaan kuljettaessaan sitä pesäänsä. Onneksi edes vähän nauratti siinä touhutessani.

En enää jaksa oikein odottaa mitään. Minulla ei ole enää kalenteriin merkattua, oletettua muuttopäivää, jota odottaa. Kun minulta kysytään, jokos olen muuttanut, vastaan vain "en". Kun seuraavaksi tiedustellaan, milloin muutan, sanon muuttavani sitten joskus. Kyllähän sitä seisoo päällään vaikka mäskiämpärissä muutaman viikon, mutta se, että se on mahdollista, ei tee siitä silti mitenkään mukavaa.

Aikataulut vain venyvät. Keittiön työtason valaisinten piti olla asennettuna jo viikko sitten. Valaisimet ovat edelleen ruokapöydälläni. Ennen joulua piti olla parketti revittynä, mutta kun kävin hakemassa postia, vain lattialistat oli irrotettu. Tiistaina piti töiden alkaa ja laattamiestenkin saapua paikalle. Ei näkynyt eilen, ei tänäänkään. Lattialle oli jo ilmeisesti sentään tehty jotain.

Minusta tässä kurjinta on se, että ei ole rakennusmiesten syy, että kaikki on päin seiniä kuin kylppärini kaadot. Ongelma on paljon, paljon syvemmällä. Ahneus on tiettyyn rajaan asti pakollista ja välttämätöntä liiketoiminnassa: ei yksikään firma voi toimia tavoittelematta voittoa. Miksi tehdä paljon työtä, jos sillä ei saavuta mitään? Voiton erottamattomana parina kulkee aina riski: ne eivät voi esiintyä ilman toisiaan. Mitä suurempi riski, sitä suuremmat voittomahdollisuudet. Mitä suurempi voitonnälkä, sitä suuremmat riskit. Sitä ahneempia ollaan. Härmälänranta on kunnianhimoinen projekti, ja arvatenkin sen on tarkoitus sekä tuottaa toteuttajalleen rutkasti tuohta että kasvattaa mainetta. "Mulle kaikki heti nyt" ei kuitenkaan ole oikea asenne, jolla tällaiseen projektiin on lähdettävä. Näin tässä nyt vaikuttaa käyneen.

En tiedä, missä on mennyt pieleen, mutta epäilen vahvasti projektinhallintaa ja viestintää sekä liian kunnianhimoista suunnittelua. Alkujaankin resursseja on ollut liian vähän suhteutettuna työmäärään: liian vähän työntekijöitä, liian vähän aikaa. Moinen perusasetelma tuhoaa projektin kuin projektin jo alkutekijöistä lähtien. Minusta on lisäksi epäkunnioittavaa työntekijöitä kohtaan mahdottomalla aikataululla riistää oikeus ammattiylpeyteen ja hyvään laatuun, josta he voivat olla ylpeitä. Totta kai on kyettävä työskentelemään paineen alla ja aikataulujen rajoissa, mutta liika on aika liikaa.

Siitä olen ainakin varma, että jossain vaiheessa tiedonkulku muutostöitteni kohdalla katkesi. Sovitut muutokset eivät koskaan siirtyneet toteutukseen asti. Syynä saattoivat olla projektiorganisaation muutokset, joissa ihmiset siirtyivät tehtävistä toisiin kesken kiivaimman muutostyövaiheen keskellä. Kyse oli olosuhteiden pakottamasta muutoksesta, ja vaikka tiedottaminen muutoksista asiakkaille sujuikin moitteettomasti, sisäinen viestintä ja muutokset taisivat tökkiä pahemman kerran. Sisäinen viestintä on elintärkeää onnistumisen kannalta, ja aina se jätetään liian vähälle huomiolle.

Olen kuunnellut työmaalla miesten puheita, joissa on ollut kireä ja stressaantunut, ahdistunut sävy. Melkein jokainen, jonka olen kuullut puhuvan on sanonut, ettei enää palaa, kun hommat on tehty. Ei Skanskan leipiin. Syynä on aina ollut sama: jos ei ole aikaa tehdä töitä kunnolla, niin mieluummin sitten on tekemättä. Miehiä ei ole tarpeeksi. Ylemmän tahon yleinen asenne on piittaamaton: työn lopputuloksesta tai laadusta ei välitetä, asiakkaasta ei välitetä. Ei ole helppoa olla töissä, jos asenteet todella ovat tuollaisia. Serkkuni mieskin lähti aikoinaan Skanskalta samoista syistä työnjohdollisista tehtävistä, koska omien sanojensa mukaan "ei kestänyt sitä kusettamista". Henkilöstöjohtaja minussa kiristelee hampaitaan uskomatta, että työntekijöitä vielä nykypäivän työyhteisöissä kohdellaan näin.

Minusta on äärimmäisen valitettavaa, että kuulen näitä juttuja vasta nyt. Kertoessani allikostani kilpailevan rakennuttajan listoilla kesätöitä paiskineelle ystävälleni hän rakennuttajan nimen kuullessaan vain puuskahti, että "en yhtään ihmettele, kun on noita juttuja kuullut". Minusta yrityksen hälytyskellojen pitäisi jo tässä vaiheessa päristä ja lujaa, jotta maineesta olisi edes jotain pelastettavissa. Enää ei voi luottaa siihen, että huonot puheet hukkuvat suureen volyymiin. Ei enää sosiaalisen median ja tiiviin verkottoitumisen aikana. Tätäkään tekstiä ei enää netistä kokonaan pois saa, vaikka merkinnän joskus poistaisinkin tai blogin sulkisin. Minkä nettiin laittaa, se netissä pysyy. Eikä perinteinen puskaradio ole yhtään sen vähäisempi uhka yrityksen maineelle.

Skanskan markkinoinnista vastaavalle taholle täytyy kuitenkin antaa kiitosta. Hyvin kaikki nämä puheet oli onnistuttu lakaisemaan piiloon. Markkinointimateriaali on kaunista ja moniin kohderyhmiin vetoavaa. Lupaukset vetoavat tunteisiin: tunteistahan kodissa on kysymys. Ilme on raikasta, ilmavaa, tunnelmallista, pirteää mutta asiallista ja nykyaikaista. Kotipaneeli ja Kodit-lehti ovat asiakkaalle mukava lisä, joiden kautta voi niin vaikuttaa kuin saada lisää tietoakin. Markkinoinnin ja mekaanisen asiakassuhteen ylläpidon puolesta minulla ei ole ollut missään vaiheessa mitään valitettavaa: olen ollut todella tyytyväinen asiakas siltä osin.

Huolestuttavinta on, että vaikka miten yrittäisi potkia asioita eteenpäin, mitään ei tunnu tapahtuvan. Onhan nyt tietenkin pakkaa sotkemassa joulu, välipäivät ja uusi vuosi, mutta kun asioita on luvattu jo elokuussa ja pitkin syksyä tapahtuvaksi. Mitään ei ole tapahtunut. Ei, vaikka asiakasvastaavat ovat tehneet kovasti töitä. Missä tässä nyt oikein mättää? Ei johtoporraskaan voi loputtomiin sulkea korviaan ongelmilta. Tai asiakkailta. Ymmärtääkseni minä en ole ainoa, joka taloyhtiössä on tyytymätön uuteen kotiinsa.

Minä totisesti pidän pienestä luukustani, ja minua harmittaa, etten vieläkään ole päässyt nauttimaan omasta kodistani. Tänään kuitenkin huomasin ajattelevani, että parasta olisi päästä koko asunnosta mahdollisimman nopeasti eroon. Kun nyt on nähnyt, millaista työtä asuntonikin kohdalla on tehty, aloin pohtia, onko koko rakennus rakennettu samalla "kunhan kasassa pysyy" -mentaliteetilla alusta lähtien. Minua ei huvittaisi nuorena asuntovelallisena jäädä loukkuun kamalan ongelmapesäkkeen kanssa: En halua, että muutaman vuoden päästä aletaan löytää virheitä ja puutteita rakenteista, tai että remontti toisensa jälkeen seuraa toistaan. Ostin uuden asunnon siksi, ettei minun tarvitsisi olla huolissani tulevista remonteista ja saisin elää huolettomasti siistissä, hyvin rakennetussa kodissani.

Mansikkaviineri ja pari tuntia

Töissä aloin käydä levottomaksi siinä kahden maissa, kun tiesin, että lähteä pitäisi hieman ennen kolmea. Esiintymistä en jännitä, mutta kaikkea muuta mahdollista kyllä: sain ravata koko päivän vessassa.

Aurinko vyöryi kuumana päälleni, kun singahdin viilennetystä toimistosta vapaaseen ilmaan. Taivas oli heleän sininen eikä pilviä näkynyt missään. Ensin hymyilytti, sitten kuumuus muuttui tuskalliseksi, ja olin viimein kiitollinen, kun pääsin rakennusten varjoon ja rakennuttajan toimiston ovista sisään.

Välittäjä tuli minua aulaan vastaan, kättelimme ja siirryimme syömään mansikkaviinerit neukkarin puolelle. Juttelimme niitä näitä, ja jouduin itse asiassa kärsimättömyyttäni kysymään, milloin pääsisimme oikein asiaan. Niin se sitten vihdoin alkoi: kaikkien kaupantekoon liittyvien asiakirjojen kahlaaminen. Mapillinen papereita näyttää ja kuulostaa ehkä pelottavalta, mutta on kaikkea muuta. Ei edes pitkäveteistä tai ehkä minulla on sen suhteen kieroutunut tradenomin mielenlaatu, sillä lähestulkoon nautin sopimusteksteistä, pykälistä ja ehdoista. Minua lähinnä harmitti, ettei minun edes oletettu lukevan niitä kaikkia papereita tarkasti läpi. Pyysin kyllä kopioita tarkempaa tutustumista varten, ja välittäjä lupasi ne minulle toimittaakin. Lisäksi ajattelin tutustua asunto-osakeyhtiölakiin, jota välittäjä niin kovasti väitti monimutkaiseksi.

Mielenkiintoisen parituntisen jälkeen tultiin siihen vaiheeseen, että oli aika ottaa kynä kauniiseen käteen ja jakaa nimikirjoituksia papereihin. Minua hieman hirvitti sutaista allekirjoitukseni, kun en ollut saanut lukea kaikkia papereita pilkuntarkasti läpi kaikessa rauhassa. Välittäjä oli kuitenkin selostanut kaiken sen verran selkeästi ja ymmärrettävästi sekä vakuuttanut, ettei kukaan oletakaan, että olisin lukenut ne kaikki mapin paperit läpi ja opetellut ulkoa, että uskalsin nimeni kirjoittaa.

Ei siinä sitten ollutkaan mitään sen ihmeellisempää. Koko kaupantekotilaisuuden ajan olin ihan rauhallinen, minua ei edes jännittänyt. Jännitys jäi kai sinne työpaikan portaisiin tai viimeistään ulos, kun astuin sisään rakennuttajan toimistolle. Eikä olo ollut sen kummoisempi sittenkään, kun minulle ojennettiin kansio asiakirjoineen ja kaupantekijäislahjana HeiRolin suola- ja pippurimyllyt. Siinä sitä sitten oltiin, käteltiin ja kiiteltiin, lausuttiin hyvät kesät ja lomat ja toivoteltiin kuulumisiin.

Osakkeenomistajien kokous onkin sitten elo-syyskuussa. Mielenkiintoista. Näkee tulevia naapureitaan. Kyttääjien riemujuhlaa... Sitä ennen pitäisi saada Oman kodin valinnat -kansio, jossa on enemmän infoa muutostöistä ja materiaalivalinnoista sekä niiden aikatauluista. Heinäkuu taitaa olla melko hiljaista aikaa, mutta tapahtuu sitä kesälläkin, ihme kyllä.

Sain siinä kaupantekotilaisuudessa myös tietää, että asuntoalueen reunalla on vanha omenapuutarha, joka on aikoinaan ilmeisesti kuulunut jollekin rannan valitettavasti tuhotuista huviloista. Siellä on säilynyt teollisuusalueen liepeillä kaikki nämä vuodet. Kuulostaisiko keväinen huviretki omenankukkien katveessa hyvältä? Muutan keskelle satumaisia piknik-paikkoja! Omenatarha, Hatanpään kartanon kasvitieteellinen puutarha ja ruusutarha, Härmälänsaari nuotiopaikkoineen...

Kaupantekijäiskahvit on nyt juotu äidin ja mummun kanssa. En vieläkään aio kertoa muulle suvulle. Täytyy vähän odottaa, että tilanne rauhoittuu tädin putkiremontin ympärillä. Kaikki touhottavat sitä niin kovasti (ja syystä, onhan siitä saanut yksi jos toinenkin pahemmanlaatuisen päänsäryn). Eikä muutenkaan niin kiire ole kertoa. En minä oikeastaan tiedä, haluankokaan minä kertoa. Mikä hätä tässä nyt muka on... Puolitoista vuotta joudun itsekin odottamaan. Kärsivällisyyttä tämä kasvattaa, jos ei muuta.

Vinkki tupaantulijaisvieraille: ei maustemyllyjä, niitä on jo kaksi paria.

Outo ajatus

Huomenna se sitten tapahtuu. Ostan asunnon. Aamulla lähden normaalisti töihin, juoksen neuletta ylleni kiskoen bussipysäkille, istun bussiin, kiroan huonoja liikenneyhteyksiä naapurintätien kanssa, vaihdan bussia, nousen uuteen aamuun heräilevän kaupungin hiljaisuuteen ja kiipeän toimistolle, jätän työpisteeni tuntia aikaisemmin ja... kävelen tapaamaan välittäjää. Kaksi ja puoli tuntia, minulle on sanottu, sen verran siihen menee. Paljon papereita, puhetta, asiaankuuluvaa varoittelua ja selvittelyä. Allekirjoituksia. Maksuviitteitä.

Vaikka minua jännittää, olen myös onnellinen, että se sitten vihdoinkin on ohi. En jaksaisi käsitellä enää yhtään vänkäämistä tai ailahtelua. Kun kauppa on tehty, se on sitten varma ja sillä selvä. Ei enää "entäs jos sittenkin"-ajatuksia. Ei sillä, että minulla niitä varsinaisesti olisi ollutkaan. Ei minulla, mutta vanhemmillani.

Isäni oli nähnyt lehdessä ennakkomarkkinointi-ilmoituksen samalle alueelle rakennettavasta pistetalosta aivan järven rannassa ja soittanut alueen asuntomyynnistä huolehtivalle välittäjälle, jonka kanssa siis myös minä asuntoasioissani asioin, ja tiedustellut asuntojen kokoja ja hintoja, "kun meidän tyttö voisi ehkä sittenkin ostaa sieltä rantatalosta asunnon". Niin. Minä en edes tiennyt, että kyseinen talo oli tullut ennakkomarkkinointiin. Kun nappasin oman unelmani, muiden asuntojen katseleminen ja asuntomarkkinoiden seuraaminen loppui kuin seinään. Käydessäni isoäitini luona iltapäiväteellä hän ihmetteli kovasti, että olenko minä nyt sittenkin muuttamassa sinne rantaan. Voi arvata, että olin itsekin melko ihmeissäni: minähän en tiennyt koko asiasta  yhtään mitään! Ei, en sinne ihan rantaan, siitähän on 300-400 metriä rantaan, mutta onhan se aika lähellä - miten niin? Sain tietää isäni puhuneen jo mummullenikin. Soitin tiukkasävyisen puhelun isälleni ja tiedustelin, mistä oikein oli kysymys: olihan minulla varattuna hyväpohjainen, omiin tarpeisiini tilava kaksio mukavalta paikalta, joten en todellakaan ollut vaihtamassa sitä levottoman rantatalon katutason 30-neliöiseen yksiöön, josta maksaisin saman verran tai enemmän kuin nykyisestä 58 neliön kaksiosta toisesta kerroksesta. Lisäksi tein selväksi, että arvostan toki vanhempieni apua näissä asioissa - enhän ole ennen omaa asuntoa ostanut ja on mukavaa, jos joku kokeneempi tarvittaessa opastaa - mutta että kiinteistövälittäjän kanssa asioin minä, koska minä olen se maksava asiakas ja tuleva asukas. Isän toiminta loukkasi pahasti vapauttani huolehtia omista asioistani aikuisena, itsenäisenä ihmisenä. Lisäksi mietin, mitä kiinteistövälittäjäkin mahtaa ajatella, kun minä ensin päätän jotain ja sitten vanhemmat kiekuvatkin toista. Jään hieman noloon rakoon. Tästä on puhuttu niin monet kerrat, riidelty ja huudettu, ettei sitten tarvitse pyytää apua, jos kerran osaan hoitaa asiat niin hyvin itsekin ja että turha sitten valittaa, kun omat päätökset kaduttaa, niistä en voi syyttää kuin itseäni. Niin? Omia vääriä päätöksiä on helpompi katsella päivästä toiseen omassa asunnossaan kuin äidin ja isin minun puolestani tekemiä kaameita ratkaisuja, joista minä olen maksanut. Tuntuu vain, että vanhemmat tekevät tästä niin paljon suuremman asian kuin se loppujen lopuksi onkaan. Tällaista se on ollut joka kerta, kun olen yrittänyt puhua omilleni muuttamisesta. Kai nämä ovat kovia aikoja vanhemmille, jotka ovat niin tehokkaasti kiertäneet napanuoraa kaulani ympärille ja pitäneet tuon liean tiukalla. He joutuvat nyt päästämään irti. Aavistan, että huomisesta käydään vielä illalla kiivasta sananvaihtoa.

Huomenna. Huomenna alkaa uusi vaihe. Se vaihe, kun pitäisi aloittaa asunnon maksaminen. Asunnon, jota ei vielä ole. Se vaihe, kun pitäisi vielä jaksaa odottaa vähintäänkin yli vuosi. Kun pitäisi suunnitella, priorisoida hankintoja, miettiä, mitä milloinkin ostaa ja minkä kaiken säästää asuntoon. Asuntolainaa minä en aio vielä hakea, en ennen kuin talon valmistumisen yhteydessä, jolloin loppuosuus on maksettava. Ehdin vielä säästää jonkin verran sitä ennen. Toki olen varmistanut pankista, että minulle laina myönnetään, mutta vielä en halua sitä kontolleni ottaa ja maksaa turhia korko- ja muita lainanhoitokuluja summista, jotka voin vain laittaa sivuun tililleni. Toivottavasti maailma ei huomisten allekirjoitusten, kiitosten ja kättelyiden jälkeen muutu harmaaksi rahahuolista. Huomisesta lähtien pitäisi kyetä kupliva tunne vatsassa odottamaan ilolla omaa kotia. Ei vain murehtia ja stressata.