Oho, ei tuule enää!

Kaikkea sitä. Sain viimeinkin uuden, ehjän parvekkeenoven! Ovi käytiin vaihtamassa viikko sitten muutamien muistuttelujen jälkeen (parin vuoden aikana on ehtinyt muistutella kerran jos toisenkin). Ovessa oli halkeama, joka oli ilmeisesti syntynyt, kun ovea oli runtattu saranoilleen. Kun tätä ovea nyt irrotettiin karmeineen, listoineen kaikkineen, sai seinän maalipinta vähän kyytiä listoja irti revittäessä. Maanantaina uusia listoja laittamaan tullut mies sitä hieman ihmetteli, miten listat oli niin kovakouraisesti revitty irti, ja näppärästi peitti vauriot hieman leveämmällä listalla. Tässä vaiheessa ei oikeastaan jaksa enää kiinnostaa, kunhan sisään ei tuule ja ovi on ehjä, listat samoin.

Pari talveahan sitä sai odotella, mutta onneksi tämä talvi ei ollut paukkupakkasilla pilattu. Olohuoneessa ovat puhaltaneet siis vähän lempeämmän vilpoiset tuulet kuin edellisenä talvena. Lämpötilan suhteen minulla ei ole olut valitettavaa, mutta jatkuva veto on ollut vähän rassaavaa. Viihdytin itseäni testaamalla, vetääkö ovesta todella niin paljon kuin kuvittelin, ja asetin lämpötuikun lattialle oven eteen, vetäydyin itse kauemmas katselemaan, lepattaisiko liekki. Lepattihan se, vaakatasossa poispäin ovesta. Tästä eteenpäin on toivottavasti luvassa vedottomia talvia.

Vielä odottelen, että joku tulisi vaihtamaan keittiön ikkunan ulkopellit, joihin joku neropatti oli raaputtanut puhelinnumeron, kun ei ollut ollut paperia ulottuvilla, kun numero muistiin piti kirjoittaa.

Suloinen kuin suklaamuffinssi

Jokainen muistaa varmaankin yläasteen kotitaloustunneilla leivotut lättänät muffinssit, jotka näyttivät enemmän säälittäviltä kekseiltä kuin herkullisilta muffinsseilta? No, vaikka ei muistaisikaan, niin minä muistan. Olivathan ne hyviä, mutta eivät mitään kaunottaria leivonnaisten joukossa. Vaikka yleisesti ottaen suhtaudun hyvin skeptisesti amerikkalaisiin leivonnaisiin ja ennen kaikkea valtoimenaan riehuvaan cup cake-maniaan, päädyin kokeilemaan löytämääni amerikkalaisten suklaamuffinssien reseptiä sairaslomallani.

Täydelliset suklaamuffinssit

100 g voita

2,5 dl sokeria

2 kpl munia

1 dl maitoa

4 dl vehnäjauhoja

1 dl kaakaojauhetta

2 tl vanilliinisokeria

2 tl leivinjauhetta

½ tl suolaa

100 g tummaa taloussuklaata

1. Sekoita voi, sokeri, munat ja maito.Vatkaa vaahdoksi.
2. Sekoita keskenään kuivat aineet ja lisää yhteiseen ämpäriin vähitellen.
3. Rouhi suklaa ja lisää joukkoon.
4. Paista 15-20 min. 200 asteessa.
5. Kuolaa ja herkuttele. 

Minulla ei ollut kaapissa tällä hetkellä leivontaan sopivaa kaakaojauhetta, mutta korvasin sen tavallisella kaakaojauheella ja heitin sekaan noin puolet Whittard of Chelsean Hot Chocolate Mint -minttukaakaojauhetta, jota olin saanut tuliaisiksi Lontoosta. Minttu mukavasti raikasti muuten varsin tämäkkää muffinssia.

Ainakin viralliselle koemaistajalle kelpasi, ja omakin masu on saanut osuutensa.

Evakossa, osa 1

Aika outoa asua taas saman katon alla vanhempien kanssa. Ei niin yhtään omaa rauhaa, ja ruoka vain ilmestyy nenän alle. Todella kummallista. Viikonloppu nyt vielä menee, mutta pitemmän päälle voi alkaa pinnaa kiristää. Lisäksi työmatka monimutkaistui huomattavasti, sillä täältä korvesta ei todellakaan kulje busseja samoin kuin lentotukikohdan pysäkiltä. En tiedä, miten huomenna selviän töihin, kun en voikaan herätä seitsemältä ja vain kävellä pysäkille luottaen siihen, että kyllä siihen aina jokin bussi karauttaa muutaman minuutin sisään. Täältä kun pääsee pois vain pari kertaa tunnissa, parhaimmillaan.

Sain viimeinkin hankittua parvekekalusteet. Muuten parveke on vain teknisesti ottaen parveke; se ei ole sitä sanan syvemmässä merityksessä juuri ollenkaan. Ihan hyväkin, ettei ollut vielä ennen remonttia. Epäilen, että istutuksilleni olisi ainakin käynyt huonosti. Se olisi ollut minun tuuriani.

En ehtinyt asentaa pöydän lasilevyn alle vielä kunnon jarrupaloja silikonista, ja nyt vähän jänskättää, miten
mahtaa lasilevyn käydä, kun pöydälle lastattu kasa tempaistaan toisaalle. Lasilevy kun tuppasi liukumaan ihan yksinkertaista aamiaistakin kattaessa jonkin verran, jos ei ollut varovainen.

Valaisimen sijoittaminen parvekkeen betonilattialle ilman mitään sen kummempaa suojausta vähän ihmetytti. Luulisi, että karkealla betonilla valaisin voi naarmuuntua ja saada vähän kosteuttakin. Tämä kerättiin parempaan talteen ja tuotiin vanhemmille.

Muuten sainkin ihmetellä kylpyhuoneeseen jätettyjä valoja, jotka olivat palaneet siellä perjantai-iltapäivästä asti. Samoin makuuhuoneen tuuletusikkuna oli jätetty auki, ja onneksi suljin sen, sillä suunnatessani takaisin evakkoon alkoi sataa oikein kunnolla ja koko loppupäivän onkin vain satanut iloisesti. Myös keittiön ikkuna oli jätetty auki, mutta koska se aukeaa parvekkeelle, ei sillä ole niin väliä sateen kannalta. Ilmeisesti kämpässä on ollut melko kuuma, kun ikkunat on tarvinnut avata. Ihan fiksuakin, sillä lämpiminä päivinä länteen antava asunto kyllä lämpiää ihan kiitettävästi, ja jos luukussani touhuaa parikin äijää remonttitamineissa, niin kyllä siellä kuuma tulee.

Kävin taas kuolaamassa Bauhausissa ihania liuskekivijäljitelmäkukkaruukkuja. Tällä kertaa mukaan tarttui kuitenkin vain kasa lautoja parvekkeen lattiaa varten. Vaikka betonia kuinka pidettäisiin puutarhan trendimateriaalina, niin minä en siitä paljaan jalan alla pidä. Hipelöityä tuli myös tyynyjä ja sen sellaista mukavaa pehmeää. Jotenkin alan hiljalleen uskoa, että ehkä minä vielä pääsen tänä kesänä parvekkeelleni. Onneksi olen enemmän tunnelmallisia syysihmisiä myös parveke-elämän suhteen. Vaikka kyllä kesäisen aamiaisen nauttiminen parvekkeella vain oli poikaa tällä viikolla, kun kerrankin tuli herättyä ajoissa työaamuna viime minuutin sijaan.

Mitään remonttiin tulee, niin tällä hetkellä aika-arvioni on 2-3 viikkoa. Hei hei siis juhannusjuhlille.

Mie oon evakko, mie en tiiä mittään

Ehdinkin asua kodissani melkein puoli vuotta. Jäi kolmea päivää vajaaksi sekin saavutus. Tänään aamulla heräsin aikaisin ja aloin pakata tavaroitani evakkoa varten. Kaikki välttämättömin laukkuihin, työpöytä tyhjäksi, tärkeimmät laatikot lukkoon, matot rullalle, työtasot ja keittiön pöytä tyhjiksi, kylpyhuoneessa kaikki piiloon kaappiin... Ja niin edelleen. Tänään alkoi viimeinkin remontti. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan sen olisi pitänyt olla jo toukokuun alkupuolella valmiskin. Nyt on kesäkuun puoliväli. No, mitäs siitä, tähän on jo totuttu. Viimeiset viikot olen vain yrittänyt pitää jääkaapin mahdollisimman tyhjänä, ettei sinne jäisi mitään pilaantumaan remontin ajaksi.

Mitään varsinaista arviota remontin kestosta ei annettu: katsellaan sitten ensimmäisen päivän jälkeen. Veikkaan paria viikkoa. Jotain tapahtuu kuitenkin ja tulee viivytyksiä. 

Haaveilen, että nyt remontin jälkeen kaikki olisi vihdoinkin reilassa ja että saisin lopultakin asua kodissani rauhassa. Viimeinkin laittaa hyllyjä, tauluja ja kellon seinille ja loputkin verhot ikkunoihin. Onneksi en laittanut vielä mitään seinille, koska olohuoneen väliseinä revitään auki sähköjen takia.

Parvekkeelle pääsen remontin jälkeen rakentamaan pientä kesäkeidastani, vaikka istutuskausi onkin jo auttamattomasti ohi. Täytyy tyytyä siihen, mitä kaupoista valmiina saa tai pyytää kauniisti mummun ikkunalaudan taimitarhalta. Ensi keväänä minä sitten saan itse touhuta ja toteuttaa suunnittelemani operaatio "Kesäpesän".

Sämpylöitä lumimyrskyä karkottamaan

Normaalisti noin vartin bussimatka töistä kotiin venähti tänään 45 minuutiksi. Lunta tuli pyörteittäin vaakatasossa, ja kaiken valkoisuuden keskellä hukkasin suunnat täysin. Päädyin seisomaan väärälle bussipysäkille, kun en nähnyt yhtikäs mitään vuotavia silmiä siristellessäni. Onneksi tätini sattui kulkemaan ohi, ja seurasin häntä oikealle pysäkille.

Hatanpään valtatie oli aivan tukossa. Bussi mateli eteenpäin, mutta minusta siinä oli jotain aika tunnelmallista olla jumissa bussissa keskellä keväistä lumimyräkkää. Harmikseni jouduin vain jatkuvasti pyyhkimään silmiäni, jotka olivat alkaneet lumipyryn takia vuotaa ja kirvellä voimakkaasti. Kun lopulta pääsin kotipysäkille, lyllersin nilkkoja myöten lumessa kahlaten sisälle. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä ajorata kulki, missä kävelytie, mutta ainakaan en jäänyt auton alle, vaikka lumi vaimensikin hitaasti liikkuvien autojen äänet. Oli myös vähän arpapeliä löytää oikeaan rappuun, mutta kai sitä aina kotiinsa osaa taapertaa.

Koska olin varpaita myöten aivan jäässä, nyt uunissa paistuu liuta pulleita sämpylöitä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen upottamaan hampaani lämpöiseen sämpylään.

Sämpylät

5 dl maitoa (kauramaitoa)

2 ps kuivahiivaa (11g/pussi)

1 tl suolaa

2 rkl sokeria (tai hunajaa)

10-12 dl jauhoja (sekaan mm. ruis- ja kaurahiutaleita)

50 g pehmeää voita

1. Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja liota hiiva siihen. 
2. Lisää sokeri ja suola. Heitä sekaan suurin osa jauhoista, vaivaa muhkeaksi. 
3. Lisää pehmeä voi ja sopivasti jauhoja, vaivaa sekaisin.
4. Jätä taikina kuumaan vesihauteeseen kohoamaan liinan alle puoleksi tunniksi. Leivo sämpylöiksi.
5. Paista uunissa 10-15 minuuttia 225 asteessa.

Tällä kertaa heitin sekaan myös ripauksen inkivääriä. Hunajan valitettavasti muistin vasta lisättyäni jo sokerin, joten joulutorilta ostamani inkiväärihunaja saa nyt odottaa seuraavaan kertaan.

Sopimusrikkomuksista

Mietin tässä, mitä painoarvoa on kauppakirjalla tai sopimuksella yleensä. Lain mukaanhan kirjallinen ja suullinen sopimus ovat yhtä pitäviä. Suullinen sopimus on toki aina mutkikkaampi tapaus, jos siitä ei ole mitään todisteita, vain sana toisen sanaa vastaan. Onneksi pohdin nyt enemmän juurikin kirjallisia sopimuksia.

Sopimus takaa tilaajan oikeuden tilattuun tuotteeseen, työhön tai palveluun ja määrittelee toimittajan velvollisuuden toimittaa tämä tilattu tuote, työ tai palvelu tilatun mukaisena. Jos toimittaja on kykenemätön täyttämään tilaajan tilausta, se on velvollinen korvaamaan tilauksen vastaavalla tuotteella. Mikäli vastaavaa tuotetta ei ole tai se ei vastaa tilaajan tarpeita tai laatuvaatimuksia, toimittaja on velvollinen hyvittämään sopivaksi katsotun erotuksen, mikäli tilaaja tyytyy korvaavaan, huonompaan tuotteeseen. Mikäli tilaaja ei voi hyväksyä korvaavaa tuotetta, toimittaja ei kykene täyttämään tilausta. Mielestäni tällöin on kyse yhdenlaisesta sopimusrikkomuksesta: allekirjoittaessaan sopimuksen toimittaja on vakuuttanut tilaajalle olevansa kykeneväinen täyttämään tilauksen sopimuksessa sovitulla tavalla. Sopimusrikkomuksen tapauksessa tilaaja on oikeutettu vahingonkorvauksiin, saamaan kohtuullisen hyvityksen siitä, ettei toimittaja voinut täyttää velvoitteitaan.

Mielestäni tilaamieni valaisinmuutostöiden täydellinen toteuttamatta jättäminen on sopimusrikkomus. Yksi voimakkaimmista vaikuttimistani allekirjoittaa kauppakirja oli lupaus siitä, että valaisinmuutostyöt onnistuvat vaivattomasti. Tilasin nämä perustavanlaatuiset muutostyöt aikataulun mukaisesti allekirjoittamalla tarjouksen, jonka Skanska Kodeilta sain. Valaisinpistokkeita ei koskaan näkynyt, ja vastineessa niiden puuttuminen kuitattiin "inhimillisenä virheenä". Myöhemmin vedottiin siihen, ettei kyseessä ole "huomattava virhe". Ottaen huomioon, että tämä rakennusvirhe aiheuttaa terveydellistä haittaa ja ongelmia jokapäiväiseen elämääni, en vähättelisi tapahtunutta väittämällä sitä "ei niin huomattavaksi virheeksi". Lisäksi on täysi selkiö, että Skanska Kodit ei kykene tässä kohtaa täyttämään kahdenvälistä sopimustamme muutostöistä sovitulla tavalla.

Se, että Skanska Kodit "hyvityksenä" tarjoaa minulle korvaavaa ratkaisua ilman minulle koituvia kustannuksia, on mielestäni sangen naurettavaa. Tietenkään minun ei kuulu maksaa mitään siitä, että Skanska Kodit on tyrinyt ja sen vuoksi joutuu toteuttamaan korvaavan ratkaisun omalla kustannuksellaan. Ehei, siinä tapauksessa minä jään yhä miinukselle. Se, että minulta ei myöskään laskuteta tekemättömiä muutostöitä, ei sekään ole vahingonkorvaus: tietenkään minun ei kuulu maksaa tekemättömästä työstä! Mieluusti minä maksan sovitun summan, kunhan valaistusratkaisu on sellainen kuin on sovittu tai vastaava niin teknisiltä ominaisuuksiltaan kuin laadultaankin. Laadullisia vaatimuksia Skanska Kodit ei valitettavasti voi enää tässä tapauksessa saavuttaa.

Toivoisinkin, että tämä tunnustettaisiin myös toisella puolen pöytää, mutta se tuntuu olevan käsittämättömän vaikeaa. Tällainen menettely polkee sopimuksen arvoa. Mitä järkeä on tehdä sopimus, jos sitä ei tarvitse noudattaa? Tehdään vähän sinne päin ja toivotaan, että se kelpaa. Jos ei kelpaa, niin tilaajanpa on ongelma. Mitäs jaksaa valittaa pikkuasioista! Tehtiin niin hyvin kuin osattiin ja viitsittiin. Haluaisin huomauttaa, että sopimus tehdään juuri siksi, että sitä noudatetaan pilkulleen, jotta tällaisilta riitatilanteilta toimituksen sisällöstä ja laadusta vältyttäisiin. Sopimus myös sitoo kumpaakin puolta: niin isoa yritystä kuin yksityistä kuluttajaakin, ja nämä osapuolet ovat yhtä vahvassa asemassa. Olen suorittanut pyydetyt suoritukset toimittajan tilille ajallaan sovitulla tavalla ja täyttänyt omat velvoitteeni sopimuksesta: antanut tarvittavat tiedot ja vastannut viivyttelemättä, mikäli toimittajalla on ollut kysyttävää tilauksestani.

Valitettavasti myöskään virheen myöntäminen - "Juu, kyllä me se myönnetään, että ei mennyt kaikki ihan putkeen ja että tässä on tapahtunut virhe, mutta eihän se mikään iso virhe ole." - ei ole mikään hyvitys eikä tee virhettä tekemättömäksi. Tahtoisin, että sopimusta ja asiakasta kunnioitettaisiin eikä vähäteltäisi virheestä aiheutuvaa haittaa. Tämä olisi rehtiä toimintaa Skanska Kodeilta.

Unelmista riitaisaan painajaiseen

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Olen katsonut viisaammaksi vaieta, jotta asiat sujuisivat jouhevammin, mutta kilinpipanat - mitään ei ole tapahtunut siitä huolimatta. Joskin olen hyvin tottunut siihen jo asioituani Skanska Kotien kanssa. Nykyisin Skanska Kotien hehkeät mainosbannerit saavat minut vain näkemään katkeraa punaista. Unelmiesi koti - tutustu ja ihastu! Herran tähden, älkää klikatko sitä suloisena vilkkuvaa kuvaa! Kunpa minäkään en olisi.

Tällä viikolla selvisi, että keittiön välitilaan oli asennettu valaisin, jonka IP-luokitus ei ollut riittävä. Valaisimen sai asentaa tilaan sillä ehdolla, että kuivauskaappiini asennetaan valuma-allas ja valaisin suojataan kunnolla tippuvedeltä. Näppärät valaisimethan ne ovat, ei siinä mitään. Loisteputkien kelvin-luku vain on väärä. Hyväksyin valaisimet asennettavaksi 2700 kelvinin putkilla, sain ne 3000 kelvinin putkilla, jotka häikivät niin perkeleellisesti. Olen nyt odotellut niitä uusia 2700 kelvinin putkia, mutta mitään ei ole kuulunut - eikä tänään saamastani vastineesta päätellen tule kuulumaankaan. Niin, ja valuma-allaskin unohdettiin asentaa - hups! Välitilaan IP-luokitukseltaan sopimaton valaisin on ollut suojaamattomana kuivauskaappini alla, suoraan vesipisteen yläpuolella kaksi kuukautta vaarantaen sähköturvallisuuden. Minua kehotettiin ottamaan yhteyttä Tukesiin tai Tampereen Sähkölaitokseen, jotta asiassa voitaisiin edetä: pahimmillaan asuntoni olisi voitu julistaa asumiskieltoon, kunnes tilanne on korjattu. Kun ilmoitin asiasta Skanska Kodeille, tilanteeseen reagoitiin ihailtavan nopeasti. Jo seuraavana päivänä valaisimen suojaksi asennettiin aika onnettoman näköinen muoviläppä, joka kuulemma suojaa valaisinta kuivauskaapin tippuvedeltä, ja hoitaa asian. Lähtökohtaisestihan kyseessä oli laiton asennus.

Torstaina keskustelin myös sähkömiehen kanssa, ja kävi ilmi, että Innojokin valaistussuunnittelijan tekemää valaistussuunnitelmaa ei voida toteuttaa asuntooni. Nyt olen siis täysin vailla hyväksyttäviä vaihtoehtoja valuvaiheen rakennusvirheen korjaamiseksi. Alan kaivata oikeanlaisia valoja todella kipeästi, koska silmäni ovat menneet taas huonoon kuntoon. Olen viime viikkoina viettänyt taas paljon aikaa vanhemmillani, jotta olisin saanut lepuuttaa silmiäni edes välillä.

Viime kerralla kontrollikäynnissä oikea silmä oli selvästi heikentynyt, ja pelkään, että sarveiskalvo rikkoutuu ja tulehtuu uudelleen sen verran ärhäkästi, että verisuonet villiintyvät taas kasvamaan ja muodostamaan solumuutoksia eli samentumia. Samentumien kasvaminen on ollut lähes pysähtyneessä tilassa jo useamman vuoden, ja näköni on säilynyt ennallaan. Nyt olen kuitenkin huomannut selkeää heikentymistä, voimakkaampaa häikimistä, rähmimistä ja rasittumista, mitkä kaikki edesauttavat silmän pinnan rikkoutumista ja vievät askeleittain kohti lopullista sokeuttani. Tiedän, että jossain vaiheessa minusta kuitenkin tulee sokea, mutta mieluummin myöhemmin kuin varhemmin. Valitettavasti huono valaistus on yksi syy silmien ylimääräiseen rasittumiseen ja sitä kautta näköni heikkenemiseen.

Olo alkaa olla varsin voimaton, enkä tiedä, mitä tässä enää voisi tehdä. Olen yrittänyt vaatia Skanska Kodeilta kunnollista korvausta rakennusvirheestä, jotta valaistussuunnitelman mukainen valaistus saataisiin järjestettyä asuntooni, mutta nykyisessä valossa sekään ei onnistu. Kuluttajaneuvoja on neuvonut ehdottamaan kaupan purkamista, mutta olen ollut liian kiintynyt pikku luukkuuni, jotta olisin voinut edes harkita vaihtoehtoa, ja toisaalta olen uskonut Skanska Kotien inhimillisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja suoraselkäisyyteen, mutta odotukseni näyttävät kaikuneen tyhjään kaivoon. Joten saattaa olla aika valmistautua sanomaan hyvästit lentotukikohdalle, unelmieni kodille, josta tuli yksi helvetillinen painajainen.

Asiakaspalvelua kehiin!

Päiväsin oman vahingonkorvausvaateeni  10. helmikuuta ja postitin Skanska Kodeille sähköisenä. Seuraavana arkipäivänä samainen vastine toimitettiin toimistolle omin pikku kätösin kirjekuoreen suljettuna. Mukaan oli liitetty Kuluttajaviraston sivuilta löytyvä lomake "Valitus myyjälle asunnon virheestä". Tämän lomakkeen alalaidassa tehdään hyvin selväksi, että vastausta odotetaan kahden viikon kuluessa.

Hyvien tapojen mukaan olisin siis saanut Skanska Kotien vastineen viimeistään 27. helmikuuta. Jouduin kuitenkin toistuvasti kyselemään vastineen perään niin sähköpostitse kuin puhelimitsekin. Lopulta vastine luvattiin minulle viikon 11 loppuun mennessä. Tämä ei toteutunut. Sitten vastineen piti olla minulle viikon 12 alkupuolella - milloin on "alkupuolella"? Vastinetta ei näkynyt. Aloin epäillä, että yritys pelaa aikaa väsyttääkseen minut tai korjatakseen suurimman osan virheistään, jotta en voisi enää vedota niihin. Jatkoin hiillostamista, ja vihdoin viikolla 13, torstaina soitti Pirkanmaan aluejohtaja Tuomola ilmoittaakseen, että vastine on valmis ja että hän voi lähettää sen minulle sähköpostilla. Kun keskustelimme asuntoni tilanteesta, menin vahingossa lupaamaan, että lähettäisin vika- ja puutoslistan. Ymmärsin vasta jälkeenpäin, että annoin aluejohtajalle tehokkaan lyömäaseen: vastinetta ei kuuluisi, kunnes virheet olisi korjattu, ja ne, joita ei voisi korjata, kuitattaisiin "mitättömiksi". Tuomola lupasi lähettää vastineen torstain aikana. No, sain vastineen toki torstain puolella. Kello 23.35. Valitettavasti minä lasken yrityksen kanssa asioidessani päivän loppuvaksi klo 16.00.

Skanska Kotien vastine, jonka piti olla minulla viimeistään 27.2. klo 16, kilahti postiini vasta 29.3. klo 23.35. Kuluttajaneuvojan mukaan tämä ei ole hyväksyttävää, mutta Skanska Kodit eivät ole edes pahoitelleet vastineen viipymistä, saati millään tavalla selittäneet, mistä viivästys on johtunut. Asiakkaan silmiin vaikuttaa silkalta ajan pelaamiselta ja väsytystaktiikalta.

Rakennusvirheestä, jolla on suoria vaikutuksia silmäsairauteeni, todettiin vastineessa seuraavaa:

"Valaistusmuutostyössä tapahtunut virhe ei ole niin huomattava, että se oikeuttaisi kauppahinnan alentamiseen." 
- Skanska Kotien vastine 29.3.2012

Haluaisin tietää, miten käsite "huomattava rakennusvirhe" määritellään, mikäli "perustavanlaatuisten muutostöiden" (Skanska Kotien käyttämä termi runkorakennusvaiheeseen vaikuttavista muutostöistä) joukossa tilatun muutostyön puuttuminen ei ole sellainen. Jos "huomattava rakennusvirhe" on virhe, joka estää asunnon käyttämisen tai aiheuttaa terveydellistä haittaa, haluaisin huomauttaa, että valaisinmuutostöissäni on kyse juuri sellaisesta virheestä.

Hallinnonluovutuskokous

Huh huh, mikä ilta! Olisi ehkä pitänyt ottaa omat popcornit mukaan ja illan räiskintäjännäri olisi ollut valmis viihdepläjäykseksi. Paitsi että yhtiökokouksessa ei ollut mitään hauskaa.

Tyytymättömiä, tyytymättömiä osakkaita ja Skanska Kotien vastuunsa edessä kiemurtelevat edustajat, joista ainoastaan kohteen rakennusaikainen isännöitsijä, nuori nainen osasi puhua suoraan ja ymmärsi osakkaiden tuskan ja turhautumisen. Häneltä me saimme vastauksia, kun herra johtoporras piiloutui pinkin paitansa dynaamisen julkisivun taa. Ei kunnollista anteeksipyyntöä, ei kattavia selityksiä, ei mitään konkreettisia lupauksia toimenpiteistä... "Nämä asiat hoidetaan henkilökohtaisesti osakkaiden kanssa", meille tolkutettiin.

Tosiasia kuitenkin on, että mitään asioita ei hoideta henkilökohtaisesti osakkaiden kanssa, mikäli osakas ei jaksa sitä jatkuvasti vaatimalla vaatia. Tällainen krooninen tarve muistuttaa Skanska Koteja yhä edelleen huoneistoissa esiintyvistä ongelmista viestii mielestäni siitä, että yhtiö kuvittelee ongelmien katoavan, kun se ummistaa silmänsä ja korvansa, "unohtaa" asian. Ehkä nämä virheet eivät kuulu siihen markkinointimateriaalin avulla luotuun valheelliseen todellisuuteen, jossa yrityksessä eletään: kaikilla on kivaa, kohteet rakentuvat ajallaan ja virheettöminä, asiakas saa unelmiensa kodin juuri sellaisena kuin haluaa ja Skanska Kodit saa lämpimiä kiitostaputuksia selkäänsä vuotavaisten kehujen kuorruttamana. "Oi, kiitos, te annoitte minulle unelmieni kodin!" Olisi aika herätä tähän todellisuuteen.

Ensinnäkään se, että vakuutetaan, että ongelmista on opittu ja on tehty suuria organisaatio- ja henkilöstömuutoksia, ei poista olemassa olevia, jo sattuneita virheitä, jos yritys ei käsittele niitä aktiivisesti, oma-aloitteisesti ja vuorovaikutteisesti asiakkaan kanssa. Näin ei ole ollut ainakaan minun kohdallani Skanska Kotien kanssa. Kun ongelmia alkoi ilmetä, minun on ollut pakko nyhtää väkisin jokainen kontakti yritykseen, jotta asioille oltaisiin tehty jotain. Tällöinkin yksikin kontakti vaati useita, useita yhteydenottoja, kun vastassa oli vain varattua tuuttaava luuri tai puhelinvastaaja tai vastausta vaille jäänyt sähköposti. Kukaan ei ilmoittanut sähköpostia vastaanotetuksi, informoinut asian käsittelyn etenemisestä tai viitsinyt antaa pitäviä aikatauluarvioita, milloin minun sopisi tiedustella asiaa uudestaan tai milloin saisin vastauksen. Jos tällainen aika-arvio annettiin, se poikkeuksetta petti. Samat tiedot asunnon virheistä sai toimittaa aina vain uudestaan. Jos korjaustöistä sovittiin, niitä unohdettiin (kuten nyt vaikka sähköturvallisuuteen liittyen tiskikaapin valuma-altaan asentaminen, mikä teki keittiöstäni hengenvaarallisen kahden kuukauden ajaksi). "Kyllä tämä hoidetaan" alkoi tarkoittaa "Korjataan, jos muistat koko asiaa vielä kuukauden päästä - me emme muista - ja jaksat silloin potkia meihin vauhtia uudemman kerran". "Avoimesti myönnämme kaikki virheemme" sai kaiun: "Sanomme tämän mieliksesi, jos vaikka lopettaisit valittamisen ja korjaustöiden vaatimisen ja paijaisit päätämme kuin vahingossa, tahattomasti maitoa läikyttäneen pikkupojan päätä paijataan".

Yhtiökokous oli nerokkaasti johdettu. Kaikki kiivaimmat kommentit katkaistiin, hyssyteltiin "nämä hoidetaan sitten myöhemmin kahden kesken" -kommenteilla ja pyydettiin, että asioita käsiteltäisiin vasta yhtiökokouksen agendan päätteeksi kohdassa "Muut asiat". Tämä "Muut asiat" -kohta oli lisäksi sijoitettu esityslistalla kohdan "Kokouksen päättäminen" jälkeen, mikä teoriassa tarkoittaa sitä, että kokouksen päättämisen jälkeen esitettyjä kommentteja ei tarvitse kirjata pöytäkirjaan. Valitettavasti huomasin tämän vasta, kun esityslista oli jo hyväksytty kokouksen työjärjestykseksi. Muussa tapauksessa olisin ehdottomasti esittänyt, että muut asiat siirretään käsiteltäväksi ennen kokouksen päättämistä. Kun viimein pääsimme muihin asioihin, kokous oli virallisesti päätetty ja takana oli lähes kaksi tuntia asunto-osakeyhtiön hallinnonluovutukseen liittyviä asioita, kokousväki eli osakkaat olivat täysin uupuneita ja liian väsyneitä enää tuomaan esiin kohtaamiaan ongelmia. Mielestäni kokouksen puheenjohtaja hyvin tietoisesti pyrki katkaisemaan keskustelun Skanska Kotien toiminnasta johtuvista ongelmista ja rakennusvirheistä ja siirtämään tämän keskustelun ajankohtaan, jolloin kaikki olisivat liian väsyneitä enää avaamaan suutaan. Sanomattakin selvää, etten arvosta tällaista toimintaa tippaakaan. Tämä oli tietenkin helppo tapa herra johtajan päästä pälkähästä, vaikka hän hyvin tehokkaasti heittikin alaisensa susien suuhun. Ominaisuus, jota en myöskään arvosta esimiestehtävissä toimivissa ihmisissä. Jos ei ole selkärankaa vastata itse, on silti raukkamaista käyttää alaisiaan ihmiskilpinä. Ei ansaitse kunnioitustani. Olen nähnyt useita hyviä johtajia ja esimiehiä, eikä sellainen todellakaan käyttäydy näin.

Olin hämmästynyt siitä, kuinka paljon tyytymättömiä asukkaita taloyhtiössämme on. Minusta on surullista, että niin moni omaa, ihanaa kotia odottanut on joutunut pettymään. Turhaumus ja katkeruus kuulsivat ihmisten äänestä ja puheenvuoroista, samoin kuin epätietoisuus, lannistuneisuus ja pettymys. Skanska Kotien reaktio näihin asiakkaiden tunteisiin: "Älkää meille itkekö, tämä on bisnestä, ei meitä kiinnosta." Melko kylmäkiskoinen suhtautuminen ottaen huomioon, että kyse on asiakaspalvelusta, joka liittyy suureen elämänmuutokseen, uuteen kotiin.

Kokouksen jälkeen kävelin kiukkuisena ja pettyneenä Tampere-talon aulan poikki. Valkoinen keppi viuhui kaaressa edestakaisin kärttyisesti. Olin väsynyt, aivan lopussa ja toivoton. Tullessani pääoville tuntematon herrasmies avasi minulle oven ja huikkasi: "Tulkaa täältä, avaan teille oven!" Olin jo ärjäistä, että suksisi kuuseen ja antaisi minun olla, kiitos vain, avaisin itse omat oveni, mutta onneksi yllättävä kohteliaisuus sulatti minut ja annoin ihmisten hyvyydelle mahdollisuuden. Kävelin tämän vanhemman, hyvin pukeutuneen herran kanssa ulos ja portaita alas. Luulin, että hän oli myös tulossa yhtiökokouksesta, joten aloitin keskustelun puuskahtamalla, että olipahan ollut ilta. Mies tiedusteli, mitä tarkoitin, missä olin ollut. Nolostuin tajutessani, että mies ei ollutkaan osakkaita. Selitin kuitenkin pääpiirteittäin, missä olin ollut ja mistä koko soppa juontui, kuka oli rakennuttaja ja miten tilanteeseen oltiin päädytty.

Yllätyksekseni mies tarjosi minulle kyytiä Keskustorille tiedusteltuaan, missä asuin ja miten menisin sinne. Tässä kohtaa äidin ääni päässäni muistutti: "Ei saa ikinä nousta vieraiden miesten kyytiin!" Sekunnin murto-osan mietin, löytäisinkö itseni jostain Tesoman perukoilta raiskattuna ja paloiteltuna ja millaisia otsikoita iltapäivälehdet siitä repisivät, mutta totesin, että enpä minä tässä mitään häviäisikään: jos mies yrittäisi käydä käsiksi, olisin valmis puolustautumaan, valkoinen keppi olisi hyvä lyömäase eikä mies ehtisi edes huomata, mikä häneen iski, niin täynnä kiukkuista adrenaliinia olin, suorastaan tärisin raivosta jo valmiiksi yhtiökokouksen jäljiltä. Niinpä jatkoimme matkaan miehen auton luo ja jutustelimme Keskustorille asti.

Tämä tuntematon herrasmies osoittautui asianajajaksi. Selostettuani tilanteeni hän kertoi hyvin yksioikoisesti, että tapauksessa oli edellytykset kaupan purkamiselle. Yrityksen olisi kannettava vastuunsa. Kyse olisi sopimusrikkomuksesta. Yritin väittää vastaan, mutta tajusin toki, että tietoni juridiikasta häviäisivät kirkkaasti kokeneelle asianajajalle. Keskustelimme asuntokauppalaista, sen vahingonkorvauspykälistä, valheellisesta ja harhaanjohtavasta markkinoinnista ja markkinointia koskevista laeista ja säännöksistä sekä hyvästä liiketavasta. Valitettavasti Skanska Kodit ei saanut kovin hyvää ainetta liittyen mihinkään näistä keskustelunaiheistamme. Keskustorilla kiitin miestä, nousin autosta ja suuntasin bussipysäkille.

Päästyäni kotiin tapasin rappukäytävässä naapurini samasta kerroksesta. Vanha, herttainen pariskunta kertoi omista ongelmistaan asuntonsa kanssa, ja minun kävi heitä sääliksi. Rouva kertoi, miten hän oli alkanut ihmetellä makuuhuoneen maakellarimaista hajua ja haistellut rannalla pestyä villamattoa, josko haju lähtisi siitä. Ei, matto tuoksui aivan normaalille. Rouva oli lopulta paikallistanut hajun makuuhuoneen ulkoseinässä olevaan halkeamaan, josta tulvi märän betonin löyhkä. Samaisesta raosta kävi myös veto, jonka rouvan puoliso oli todennut pitelemällä kynttilään halkeaman edessä: liekki oli lepattanut voimakkaasti poispäin halkeamasta vedon mukana. Kun asiasta oli ilmoitettu Skanska Kodeille, halkeama oli tultu korjaamaan: se oli kitattu ja maalattu päälle. En tiedä, miten halkeama olisi pitänyt korjata, mutta valistunut arvaukseni on, että pelkkä kitti ja maali tuskin tosissaan korjaavat moista halkeamaa. Samaisesta asunnosta oli löytynyt myös toinen halkeama toisen makuuhuoneen nurkasta. Vanha pariskunta tuntui olevan jo todella väsynyt jatkuvaan valittamiseen, jotta saisivat asuntonsa kuntoon. Unelma täydellisestä elämän illan lintukodosta taisi tässä tapauksessa muuttua aivan toisenlaiseksi.

Minua suuresti ihmetyttää myös se, miten Skanska Kodit on suhtautunut asuntosijoittajiin. Asuntosijoittajathan ovat vähän kuin yrittäjiä: tahtovat sijoitukselleen tuottoa. Aivan kuten Skanskankin odottaisi haluavan. Ajattelisin, että raha osaa puhua rahan kanssa ja että raha ymmärtäisi rahaa, mutta näin ei taida sittenkään olla. Itsekin olen harkinnut asuntosijoittamista, mutta nyt mietin ainakin kaksi kertaa, ostanko joskus tulevaisuudessa sijoitusasuntoni Skanskalta vai joltain muulta yhtiöltä. Ainakin tässä kohteessa sijoittajat, joiden on ollut tarkoitus myydä asunto suoraan eteenpäin, ovat jääneet loukkuun sijoitustensa kanssa, kun asunnot eivät ole valmiita, niissä on huomattavia puutteita tai rakennustyön laatu on ala-arvoista. Näytöissä ei ole käynyt ihmisiä tai jos on käynyt, he ovat hyvin nopeasti lähteneet, kun esitelty kohde ei vastaakaan heidän odotuksiaan "uudesta asunnosta". Näin sijoittajien rahat ovat jumissa, ja sijoitukselle kertyy koko ajan tuottamattomia kuukausia, jotka voidaan nähdä myös tappiona. Tässä nähdään, ettei se kova raha aina keskustele sujuvasti keskenäänkään.

Pidätysvaikeuksinen pyykkikone

En ole taas uskaltanut pestä pyykkiä viime aikoina. Pyykinpesukoneeni, jolla on pesty pyykkiä nyt yhteensä kolme kertaa, laskee kaikki vedet alleen, pitkin kylppärin lattiaa. Skanskan aliurakoitsijat olivat sen asentaneet paikalleen, joten soitin putkimiehen käymään.

Putkimies: "En mää nyt kyllä löydä tästä mitään vikaa."
Minä: "No, kai siinä nyt jotain vikaa on, kun vedet ei pysy sisällä?"
Ei ole vielä tällä viikolla löytynyt riittävästi rohkeutta pestä pyykkiä. Kuinka pitkään sitäkin voi vetkuttaa? Vesivahingon mahdollisuus on kuitenkin oikein hyvä syy pitää likaista paitaa vielä yksi päivä.

Jos jotain positiivista, niin kevät on tulossa. Tiet ovat aivan peilijäässä, ja aamutokkura karisee nopsasti bussille liukastellessa. Aurinkokin lämmittää, ja askel käy keveäksi. Kukkasia, niitä minä odotan.

Pyykkipäivä

Onni on pestä pyykkiä ilman vesivahinkoa tai vuotavia putkia. Pistäessäni pesukonetta päälle mietin kaksi kertaa, uskaltaisinko oikeasti painaa käynnistysnappia ja miten sitten tekisin, jos vesi alkaisi jälleen valua pesukoneen taakse. Kun lopulta rohkaistuin painamaan nappia, tulos oli kuitenkin se, että vähän väliä kävin makaamassa kylpyhuoneen lattialla ja kurottelemassa kädellä pesukoneen taa tunnustellakseni, vuotaako sinne vettä. Ei vuotanut tällä kertaa. Huh. Se siis todellakin korjattiin. Allaskaapissa sen sijaan oli vettä sinne sujauttamassani kulhossa. En tosin tiedä, milloin se sinne on tullut, kun en huomannut katsoa ennen pesukoneen käynnistämistä. Mutta tutkimukset jatkuvat.

Sohvakin kotiutui viimein maanantaina, ja muutenkin alkaa elämä asettua aloilleen.

Omenapiirakkaterapiaa

Kiirettä on pitänyt, eikä tässä nyt ole oikein edetty mihinkään suuntaan. Tänään piti pitää jonkinlainen loppukeskustelu vol. 2, mutta koska vastine, joka luvattiin minulle alkujaan viime perjantaiksi, ei vieläkään ole saavuttanut minua, totesin, että turha on mitään palaveria pitää. Minä en suostu palaveeraamaan niin, että minulle lykätään vieras vastine nenän alle ilman kohtuullista tutustumisaikaa ja seuraavassa hetkessä kysytään, hyväksynkö sen. En. Vastinetta en todellakaan ole saanut tutustuttavakseni, vaikka sen perään olen soitellut kahdelle eri ihmiselle ja lähettänyt sähköpostia. Tietojeni mukaan vastine on valmis, näin minulle on kerrottu, mutta sen lähettäminen sähköpostitse tuntuu olevan ylivoimaista. On tietenkin hyvä, että asiakaspalveluun kyetään panostamaan neljän päivän aikana edes se vajaa minuutti, mitä yhden tiedoston liittäminen ja viestin lähettäminen vaatisi. Alan ymmärtää reklamaatiotilanneteoriaa kummasti paljon paremmin: ideaali- ja minimitaso nousevat ja vaihteluväli kapenee. Palvelun laadulta vaaditaan yhä enemmän, jotta kokemukseni palvelun laadusta osuisi tuolle sietokykyni alueelle, jolloin olisin tyytyväinen, ja samalla se on vaihteluvälin kaventuessa yhä vaikeampaa. Ensin luennolla epäilin tätä teoriaa - miten tuollaisia yksilöllisiä kokemuksia palvelun laadusta voi edes mitata ja mallintaa? - mutta nyt kokemuksen kautta voin sanoa, että kyllä, tämä teoria pitää kovasti paikkansa, niin kurjaa kuin se onkin.

Reklamaatiotilanneteoria. Suuremmaksi klikkaamalla.

Verisistä lasitiiliseinistä, naarmuille runnotuista wc-pöntön kansista, vuotavista allaskaapin putkista, epäonnisista pesukoneliitännöistä, vinoista työtasoista tai näillä pakkasilla tuulitunnelia leikkivistä parvekkeen ovista en jaksa enää edes puhua. Voi hohhoijaa. Kylppärin lattiaakin taas korjailtiin ja pakkailtiin. Huomenna kai pitäisi tiedotteen mukaan tulla väkeä tarkastamaan kalusteita peiliovien vetimien irtoamisongelmien takia. Siinä ohella tarkastetaan muitakin kalusteita. No, tervetuloa minun keittiööni, sieltä löytyy kyllä fiksattavaa kaapistojen ovista työtasoihin ja tiskipöytään.

Lisäksi olen löytänyt lisää niitä kummallisia läppiä, joita kukaan ei ole toistaiseksi osannut selittää katossani. Olen alkanut tässä laskeskella, että nyt näitä tunnistamattomia lätysköitä on katossa ja keittiön kaapiston yläsokkelissa yhteensä niin monta kuin ylimääräisiä valaisinpistokepaikkoja piti olla keittiössä ja olohuoneessa. Sinänsä jännä, että näistä neljästä läpästä vain yksi on suunnilleen oikealla paikalla. Kaksi muuta on tismalleen vastakkaisella puolella olohuonetta kuin niiden olisi pitänyt olla. Toisaalta tuskin nämä läpät kätkevät taakseen kadonneita valaisinpistokkeita. Uskoakseni niistä olisi jo otettu selvää. Tämän jännän ohella Innojokin valaistussuunnittelija löysi myös yhden ylimääräisen katkaisijan, jota ei oltu merkitty sähköpiirrustuksiin. Minulla on omat epäilykseni, että tämä katkaisija olisi tarkoitettu niille lisävalaisinpistokkeille, joita ei koskaan sovitulla paikalla näkynyt sovittuun aikaan.

Mutta jotta kaikki ei olisi niin työn ja taiston takana, välillä on hyvä leipoa jotain hyvää ja helppoa, joskaan ei mielellään mitään kovin kevyttä. Niinhän sitä on tähän mennessä oppinut: Synkimmän hädän hetkellä keitä teetä. Jos tuntuu, ettei mikään suju ja maailma muuten vain potkii päähän, leivo helppo omenapiirakka.

Helppo omenapiirakka

150 g voita

1½ dl sokeria

1 muna

3 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

omenahilloa ja/tai omenalohkoja

kanelia, sokeria

1. Vaahdota voi ja sokeri.
2. Lisää muna.
3. Sekoita kuivat aineet ja lisää ne joukkoon iloiseen. 
4. Kippaa koko komeus voideltuun piirakkavuokaan, lusikoi omenahillo ja/tai asettele omenaviipaleet oman taiteellisen silmän mukaan pohjan päälle. Ripottele päälle kanelia ja sokeria oman tai kaverin maun mukaan.
5. Lykkää 200-asteiseen uuniin 20-25 minuutiksi.
6. Syö ja nauti elosta pulleasta. Nam.

Uusi pettymys

Kun viime viikolla kävin asunnollani ja tapasin asiakasvastaavani, minulle luvattiin sähkötyöt maanantaiksi. Muuttopäiväksi niin ikään luvattiin maanantai.

Tänään nipistin työpäivän loppupäästä puolisen tuntia ja lähdin kotiin hakeakseni jokapäiväiset tavarani uuteen kotiin. Yhden valaisimen asentaminen ja parin himmentimen vaihtaminen ei olisi suuri asia, joten en uskonut, että sen kanssa olisi ongelmia. Asunnolla kohtasin kuitenkin jälleen pettymyksen. Mitään ei oltu tehty. Taaskaan. Vaikka oli luvattu.

Sainpahan taas hakea postin. Posti oli tuonut minulle kääntökuoressa Skanskan asiakaskyselyn. Sinänsä ironista, että kysely oli tarkoitettu täytettäväksi, kun asiakas on asunut kuukauden uudessa kodissaan ja silti kysely oli lähetetty minulle entiseen osoitteeseeni, jossa edelleen asun, vaikka virallinen osoitteeni onkin jo vaihtunut. Aivan kuin Skanskalla olisi tiedetty, etten minä vielä ole muuttamaan päässyt. En ollut kovin innoissani tästä kyselystä, koska se vain muistutti, millainen takiaispuska tämä asuntokauppa on ollut. Istuin silti kiltisti ja kärsivällisesti pöydän ääreen, otin lasin vettä ja täytin lomakkeen kohta kohdalta rehellisesti ja edellisiä vastauksiani miettimättä, kuten oli pyydetty. Täytyy huomenna muistaa postittaa vastauskuori.

Koska keittiöni valaisimeen oli asennettu vääränlainen himmennin, joka ei toiminut himmennettävän energiansäästölampun kanssa, joku neropatti oli vaihtanut valaisimeen tavallisen hehkulampun kai ajatellen, etten huomaisi sitä. En olisikaan huomannut, ellei ystäväni, joka minulle valaisimeni ja siihen energiansäästölampun myi, olisi sattunut eräänä päivänä olemaan mukana ja kysymään, että miksi valaisimessa on hehkulamppu. Hehkulamppu on auttamattomasti huonompi vaihtoehto kuin energiansäästölamppu. Kyselylomakkeen täyttäminen siinä valossa oli työlästä tihrustamista, ja nyt päätä särkee se pinnisteleminen. Laittaessani lasia tiskikoneeseen iskin sen voimalla tiskipöydän reunaan, kun en nähnyt, missä reuna sijaitsi. Olin aivan varma, että lasi särkyi, mutta kun sitä kokeilin, ei reunassa ainakaan tuntunut säröä. Ehkä se pamahtaa sitten tiskikoneessa tai seuraavassa käytössä, jos otti liiaksi osumaa. Eivät ne keittiön valot nyt oikein ole kohdallaan.

Makuuhuoneessa nyt ei ole valoja ollenkaan, joten siinä huoneessa en liiemmin edes halua olla, koska en näe tehdä yhtään mitään. Äiti siellä kävi nostelemassa laatikoita hyllyn päälle ja sijaamassa vuoteeni, kun minä täytin kyselylomaketta. Sinänsä tylsä, että olin toiveikkuuksissani ottanut vuodevaatteenikin mukaan, ja joudun nyt punkkaamaan vierasvuoteen tyynyllä ja täkillä, kunnes pääsen muuttamaan. Ei varmaan tarvitse sanoa, että oma tyyny ja peitto ovat mieluisampia.

Toivoisin vain, että jos jotain luvataan tehdyksi tiettyyn päivään mennessä, se myös olisi silloin tehtynä. Tänäänkin olisin voinut olla tanssitunnilla nauttimassa olostani sen sijaan, että olisin tuhlannut iltani jälleen kerran turhaan muuttoyritykseen. Torstaina pitäisi pitää loppukeskustelu, mutta epäilen kovasti, onko silloin vielä mitään loppua, mistä keskustella. Korvauksista minä tahtoisin keskustella. Onneksi eilen ylittyi se maaginen 30 päivän raja, jonka jälkeen tässä ei pitäisi olla nyt enää mitään epäselvää.

Himokirjoittajan päiväuni

Vihdoinkin sain uuden kirjoituspöydän! Olen kymmenen vuotta pärjännyt lastulevyviritelmän kanssa. Ainakin kuusi vuotta olen yrittänyt hankkiutua eroon tästä lastulevyviritelmästä. Nyt viimeinkin tiemme eroavat, ja saan käydä uuden, ihanan kirjoituspöytäni ääreen.

Olen pienestä pitäen haaveillut vanhanaikaisesta kirjoituspöydästä, vähän niin kuin Muumipapalla. Nykyinen kirjoituspöytätarjonta ei vain ole kovin hääppöistä, jos etsii mitään vähänkään valtavirrasta poikkeavaa. Niinpä olin jo kiertänyt jonkin verran kirpputoreja, antiikkiliikkeitä sekä tyylihuonekaluliikkeitä, mutta en ollut löytänyt mitään minulle sopivaa. Liian massiivisia tai liian vähän säilytystilaa, väärän värisiä ja niin poispäin. Hinnan puolesta olin varautunut maksamaan mansikoita, jos vain unelmien kirjoituspöytäni tulisi vastaan. Eipä tullut.

Tori.fi:stä löytyi eilen vallan mainio ehdokas, johon oikeastaan ihastuin saman tien. Koivupuinen Juvakon kirjoituspöytä neljällä pienemmällä ja yhdellä suuremmalla laatikolla, sievillä jaloilla ja siistillä ulkomuodollaan varasti sydämeni. Hintakaan ei tuntunut pahalta, joten isän kanssa hurautimme tänään katsastamaan ehdokkaan. Samallahan tuo tarttui jo mukaankin. Isä sanoi, että naamastani näki heti, että se oli oikea pöytä ja että ihastuin siihen.

Pöytä on todella hyvässä kunnossa. Etureuna on käytössä hieman kulunut, mutta sen pystyy halutessaan hiomaan ja käsittelemään uudelleen, jos se alkaa tosissaan häiritä. Lakkapinnassa ei ollut valittamista. Laatikot olivat sisältä paljon paremmassa kunnossa kuin omat laatikkoni: siistit, naarmuttomat ja nuhraantumattomat. Muuten pöytä on puuta, mutta laatikoiden pohjat ovat vaneria. Pienemmissä laatikoissa on myös todella ihanat ja käytännölliset tilanjakajat, jotka jakavat laatikot kahteen osaan. Suuremmasta laatikosta saan hyvän jemman kaikille tärkeille papereilleni. Laatikoiden lukitus on luonnollisesti plussaa, vaikka kukapa niitä tonkisi, kun itsekseni asustelen. Odotan malttamattomana mukavia iltoja, jolloin on aikaa istuutua tämän pöydän ääreen kirjoittamaan kirjeitä kynttilänvalossa tai sievän pöytälampun alla. Niin moni muheva kirjoitusprojektikin on hautumassa, että nyt oikein syyhyttää päästä syventymään niiden pariin.

Makuuhuonekin alkaa hiljalleen näyttää makuuhuoneelta. On siellä ainakin sänky, pari hassua koristetyynyä, matto ja peili, jota ei vielä ole ripustettu seinälle. Jos sinne huomenna saisi edes sen kattovalaisimen, olisin tyytyväinen. Verhot täytyy myös jostain saalistaa. Verhotangot saan paikoilleen kuitenkin vasta ensi viikonloppuna, kun velipoika kotiutuu lomille armeijasta, joten sinällään verhoilla ei nyt ole polttava kiire.

Budoaaritunnelmia, pikanttina lisänä muuttolaatikko.

Olisikohan huomenna vihdoin muuttopäivä?

Valoa näkyvissä!

Asiat näyttävät vihdoinkin hieman valoisammilta. Vaikka muuttopäiviä on tässä välissä lupailtu jo parillekin eri päivälle, en ole vieläkään päässyt muuttamaan. Välillä oli jo usko mennä, mutta käytyäni eilen asunnolla ja tavattuani asiakasvastaavani, aloin pikkuhiljaa uskoa, että ehkä ensi maanantaina. Edellyttäen, että tilatut valaisimet ja sähkömies sattuvat kohtaamaan aikataulullisesti sekä maantieteellisesti. Kaikkea pientä korjattavaahan jää kyllä sitten myöhempään kevääseen, mutta niiden kanssa on vain elettävä. Henkilökohtaisesti en kyllä ymmärrä, miten uudessa asunnossa on keittiökaapistot sekä tiskipöytä naarmuilla ja lattia paikattu. Noin niin kuin muun muassa. Uskonpa, että tästä vielä keskustellaan torstain loppukeskustelussa.

Pähkinäparkettini oli tosiaan kokenut kovia. Se jouduttiin jo kerran vaihtamaan syvien painaumien ja naarmujen takia. En ihmettele, olihan huoneistoani käytetty kerroksen väliovien ja muun melko painavan tavaran säilytykseen ilman ohutta muovia kummoisempaa suojausta parketin asentamisen jälkeen. Nyttemmin uudessakin lattiassani oli kunnon naarmuja, mutta sitä ei sentään alettu enää vaihtaa kokonaisuudessaan. Kuumahartsipaikkauksella ja lakkauksella pistettiin roippeet piiloon. No, nythän se ei tietenkään ole enää uusi lattia vaan paikattu lattia. Kaunis se silti edelleen on. Lattiavalintani osui kyllä nappiin, vaikka sitä niin kovasti stressasinkin materiaalivalintojen aikaan.

Kun nyt lattiat ovat siinä kunnossa, että niitä ei enää tarvitse repiä auki, uskalsin viedä mattonikin lentotukikohdan kaikuja vaimentamaan. Kodin Ykkösen matto-osasto on osoittautunut tähän asti oikein loistavasti palvelleeksi mattokeitaaksi, josta olen löytänyt kaikki mattoni tähän mennessä ja tiedän löytäväni vastakin. Nyt hakusessa on enää olohuoneen matto. Vaadittuja ominaisuuksia: näyttää hyvältä lattialla, siististi pörröinen ja mukava loikoilla. En usko pääseväni eroon tavastani ottaa päiväunia olohuoneen lattialla, vaikka uusi sänky onkin huomattavasti jämäkämpi kuin nykyiseni. Pilipaliselkäni kiittää kovasta nukkuma-alustasta.

Muuten tässä onkin nyt vihdoinkin päässyt kunnolla rakentamaan kotia. Makuuhuonetta laitoin tänään kuntoon väliaikaisen raksavalon turvin, kun kattoon ei vielä ole saatu asennettua tilattua valaisinta, jota ei ole näkynyt. Päiväpeite kaipaa vähän trimmaamista ja yksi tyyny uuden päällisen. Löysin todella kauniin peilin makuuhuoneeseen, ja nyt vain odotan, että se oikea lipasto kävelee vastaan, jotta saan peilini killumaan paikoilleen.

Totesinpa tänään, että olen hankala sisustaja: en halua mitään liian dominoivia värejä, pidän liikaa harmaasta, mutten halua, että kaikki on niin harmaata. Värejä pitäisi olla, mutta liian voimakkaat värit eivät ole mukavia, vaikka niissä olisikin mukavasti luonnetta ja särmää. Ihmettelenkin, että uskalsin repäistä ja hankkia syklaaminpunaiseen taittuvan päiväpeitteen. Se toi kyllä makuuhuoneeseen ihan uutta ryhtiä, jota ovelta ihastelin. Ehkä vastaisuudessakin uskallan käyttää värejä.

Huomenna olisi luvassa erään kirjoituspöytäkandidaatin katsastaminen. Kirjoituspöydän suhteen olen niin kauhean kranttu: sen pitäisi olla tumma, rokokootyylinen ja laatikostollinen. No, rokokoo tyylinä itsessään tekee tästä yhtälöstä jo sangen haastavan ratkaista, sillä tuon ajan kirjoituspöydät olivat melko ilmavia. Vaatimani laatikkotila löytyisi helposti jyhkeästä jugendista, mutta se ei oikein miellytä silmääni. Isä oli kuitenkin tehnyt löydön Tori.fi:stä, ja huomenna tuota pöytää pitäisi kurvata katsomaan. Kuvien perusteella se oli ihan hyvässä kunnossa, vain vähän naarmuilla, mutta äiti jo lupautui laittamaan pöydän uuteen uskoon. Kivaa. Olen aina ihaillut, miten äiti kunnostaa vanhoja huonekaluja. Lapsena oli aina jännää käydä kurkistamassa talvi-iltoina autotalliin, kun äiti hioi ja puunasi mööpeleitään.

Kävin täyttämässä tänään kuiva-ainekaappia ja kuulin ensimmäistä kertaa ääniä muista asunnoista. Jossain soitettiin harvinaisen huonoa jumputusmusiikkia ja porattiin samalla. Muuten olen ollut kyllä todella tyytyväinen asunnon hiljaisuuteen. Toisaalta enpä minä siellä vielä ole pitempiä aikoja oleskellut, joten tiedä häntä, millaista mökää siellä pidetään. Kadulta ei ainakaan kuulu yhtään mitään. Ovat desibeli-ikkunat ihan maineensa veroiset. Saa sitten nähdä, kuinka paljon minun Mozartini naapureita häiritsee.

Historiahörhön loppiainen Tukholmassa

Kun kutsu Kristinehovs Malmgårdin loppiaistanssiaisiin Tukholmaan kävi, me olimme jo ystäväni kanssa valmiina pakkaamaan laukkumme. Kesän tanssiaisreissua varten varasimme aivan liian vähän aikaa, joten tällä kertaa vietimme lahden tuolla puolen viitisen päivää keskiviikosta sunnuntaihin. Tiedossa oli siis 1700-luvun tanssiaiset, kangasostoksia ja rutkasti museoita.

Herttainen Mariatorget

Yövyimme tutuksi käyneessä hotellissa, joka tosin oli vaihtanut nimensä Pensionat Odenista Hotel Hornsgataniksi. Pienen hotellin emäntä oli yhtä ystävällinen ja innokas kuulemaan hassusta harrastuksestamme historian parissa, tarjosi meille ylimääräisen aamiaisen ja varmisti kaikin puolin, ettei kaikki oli varmasti hyvin ja että viihdyimme. Pikkuinen hotelli oli hieman sovelletulla rokokootyylillään vienyt sydämemme: paksut lankkulattiat narisivat kotoisasti, kattokruunut loistivat ja jokainen huone oli erilainen. Saimme yöpyä samassa huoneessa kuin viimeksi, suuressa vaaleansinisessä huoneessa, ja olimme tälläkin kertaa oikein tyytyväisiä, vaikka alakerran ravintolasta kuuluikin möykkää öisin. Olimme niin väsyneitä, että se ei meitä liiemmin haitannut.

Huoneemme katto hohti kristallikruunun heijastuksista.

Muuten reissu painottuikin sopivien pukukankaiden ja nauhojen metsästämiseen, kun ravasimme pitkin Tukholmaa puodista toiseen. Suomesta on historianelävöittäjän todella vaikea löytää sopivia kankaita pukuihin, sillä Eurokankaalla on niin voimakas monopoliasema, eikä Eurokankaan valikoimissa ole hurraamista, mitä tulee sopiviin silkki-, puuvilla-, pellava- tai villakankaisiin. Sama juttu nauhojen kanssa. Suomesta on lähes mahdoton löytää aitoa silkkinauhaa. Tarjolla on lähinnä pelkkää luirua ja liukasta, rumasti kiiltävää satiininauhaa kaikissa sateenkaaren väreissä. Niinpä ostosretki Tukholmaan harrastuksen merkeissä teki oikein hyvää ja sai taas haukkomaan henkeään, miten kauniita asioita maailmassa onkaan.

Kaikkialla palvelu oli mukavaa ja ystävällistä. Tuntui, että heti, kun kerroimme tekevämme historiallisia pukuja, kaikki innostuivat suunnattomasti ja tahtoivat auttaa parhaansa mukaan, jota löytäisimme etsimämme. Almgrenin silkkikutomossa pääsimme kaikessa rauhassa kutomon puolelle hipelöimään käsinkudottuja silkkinauhoja, joita kutoja nosteli meille kasoittain pienissä rasioissa, kun emme museokaupan puolelta olleet löytäneet sopivia nauhoja. Folckersin nauhapuodissa kalliitakin nauhoja mitattiin löyhällä kädellä asiakkaan eduksi ja pyöristeltiin summia alaspäin: ystäväni laskeskeli maksaneensa nauhoista ainakin 20 euroa vähemmän kuin hänen olisi oikeasti pitänyt. Kangaskaupoissa meihin suhtauduttiin kärsivällisyydellä, kun kuljimme tuntitolkulla pakkojen välissä pohtimassa ja sormeilemassa eri kankaita. Lopputuloksena rahtasin kotiin standardimittaisessa lentolaukussani yhden rokokoopuvun, paksun villaviitan ja arkivaatteiden ohella 19 metriä pukukankaita, kaakaokupin, C.M. Bellmanin antologian, antiikkiliikkeestä löydetyn strassirintarossin ja noin seitsemän metriä nauhaa. Käsimatkatavarasta lähes 18,5-kiloinen laukkuni ei kylläkään enää mennyt, mutta ruumaan se sujahti varsin kiltisti ja vikisemättä.

Reissun kohokohta oli kuitenkin ehdottomasti loppiaisaattoillan tanssiaiset Kristinehovin kartanossa Södermalmilla. Tanssiaisten järjestäjänä oli tuttuun tapaan Sällskapet Gustafs Skål, tukholmalainen historianelävöittäjäyhdistys, joka Kristinehovin kartanossa tiiviisti puuhailee. Joka kerta hieman kirpaisee ajatella, että Ruotsissa valtio on noin vain lahjoittanut 1700-lukuisen kartanon yhdistyksen käyttöön kunnostusta ja ylläpitoa vastaan niinkin keskeisellä ja kauniilla paikalla kuin Södermalmilla. Joka tapauksessa meidän on syytä olla vain kiitollisia kruunun moisesta suopeudesta, sillä saimme taas pynttäytyä tanssiaispukuihimme ja suunnata viettämään ikimuistoista iltaa tukholmalaisten ystäviemme kanssa, syödä, laulaa, nauttia musiikista ja tanssia myöhään yöhön. Tällä kertaa juhlat tuntuivat valitettavasti loppuvan aivan liian varhain, ja oli kovin haikeaa hyvästellä lahdentakaisia tuttuja taas pitkäksi aikaa.

Tukka hyvin, kaikki hyvin. Puku 1740-luvun
mallin mukaan Watteaun laskoksilla.

Päivällispöytä pursusi sulkia, strasseja ja komeita kolmikolkkia.

Vieraita viihdytettiin laulukuvaelmalla
Joakimin viehkeästä Susanna-vaimosta.

Hameväki siirtyi yläkerran salonkiin ruoan jälkeen,
ja heidän seuraansa liittyi musikaalinen pariskunta.

Sitä intoutui herrasmies soittamaan ylösalaisin kuin Mozart.

Alakerran salissa pidettiin tanssimisesta
taukoa kuuntelemalla pari aariaa.

Tanssi oli illan kohokohta, ja hiki virtasi hyvin epähienostuneesti.

Vaikeimmat solatanssit eivät olleet kovin suosittuja, mutta
tehokaksikkomme uskaltautui silti kokeilemaan lennosta.

Yläkerran salonki kynttilöineen

Öinen Kristinehovin pihamaa. Oli aika lähteä kotiin.

Sivurakennuksen kesäkahvila
tuikutteli kutsuvasti pimeässä.

Tanssiaisten ja ostostelun lisäksi hyvin suuri osa ajasta kului museoissa. Kolusimme läpi ainakin kuutisen museota. Mitä siitä tulee, kun kaksi historianelävöittäjää päästää kiertämään museoita Tukholmassa? Kipeät jalat, polvet, selkä, niska, hartiat ja äärimmäisen innostunut olotila! Tutkimme Nordiska Museetin tekstiilinäytteitä jumiutumiseen asti, mutta pitsit ja kirjonnat olivat liian mielenkiintoisia. Toki oli niitä myös liian paljon, ja aivan kaikkia emme jaksaneet niin suurella autuudella syynätä. Parasta antia olivat silti erilaiset pukunäyttelyt etenkin Nordiskassa sekä Livrustkammarenissa. Pukujen ohessa ehdimme ihailla myös Turner-Monet-Twombly -näyttelyä sekä Nationalmuseumin kokoelmia. Löysin muutaman oikein inspiroivan maalauksen kauniista puvuista niin 1500- kuin 1700-luvuillekin. Onneksi on kankaat ja nauhat ostettuina...

Viuhkan mallia.

Pitsiä 1700-luvulta.

Neljäsosa Nordiska Museetin tekstiilinäytelaatikoista

Sokkoystävällisiä hipelöintinukkeja 1700-luvun vaatemuodista.

Renki ja herrasväki.

Kansallinen ruotsalainen naisen puku.
(Tuleva projektini.)

Korsetti 1700-luvulta.

Neidit 1800-luvulta.

Jos kukkahatut (1800-l.) ovat näin maukkaita,
minäkin tahdon olla kukkahattutäti!

1800-luvun nukkekodin tanssiaissali kavaljeereineen.

 

Nationalmuseumin puutarha.

Stockholms Stadsmuseum

Vanhankaupungin herkullisissa kätköissä.

Carl Michael Bellmanin kotitalo Södermalmilla

Saimme viimeiseksi yöksi hotelliin seuraksemme äänekkään venäläisseurueen, joka aiheutti palohälytyksen paistamalla kalaa retkikeittimellä huoneessaan. Respa kertoi ystävällisen painokkaasti, että alakerrassa on ravintola, jossa he voivat käydä syömässä. Me emme joutuneet turvautumaan retkikeittimeen vaan löysimme ihan mukiinmeneviä ravintoloita hotellimme kulmilta. Pientä iltapalaa saimme Hemköpistä, joka oli kätevästi aivan hollilla matkalla hotellille.

Kaiken kaikkiaan reissu oli oikein onnistunut. Maaliskuussa olisi naamiaistanssiaiset, mutta ne taitavat jäädä tältä tytöltä väliin. Ei sitä nyt koko ajan voi Tukholmassa ravata! Pari kertaa vuodessa saa luvan riittää. Onneksi nyt ei tarvitse ostaa kankaita ainakaan pariin vuoteen.

Iloinen asia on tietenkin myös se, että tukholmalaiset tanssijat ovat tulossa keikalle Tampereella syyskuun lopulla. Illalla he saavatkin sitten nauttia meidän järjestämistämme tanssiaisista. Pääsen taas toiseksi tanssimestariksi johtamaan tanssiaisia, kivaa.

Välitilassa

En ole vieläkään päässyt muuttamaan. Alan olla melkoisen tympääntynyt tähän touhuun. Isä onneksi otti asioita hoitaakseen, kun itse en töiltäni ehdi. Luoja tietää, millaisessa pulassa olisin ison rakennuttajan kanssa, jos ehtisin soitella joskus ja jouluna korjaustöiden perään. Olen aivan rättiväsynyt ja korviani myöten täynnä koko Skanskaa.

Onneksi asiakasvastaavat ovat olleet aivan ihania, mutta eivät hekään kovin paljoa voi tehdä. Valitettavasti tuntuu siltä, että ylemmällä tasolla ei olla kiinnostuneita asiakastyytyväisyydestä ja ennen kaikkea - ihmisistä. Minusta on kamalaa, miten tällaisessa bisneksessä voidaan suhtautua näin välinpitämättömästi. Kyse on kuitenkin kodeista. Ei betonikuutioista ja pintamateriaaleista, teräsrakenteista. Koti on ihmisen tärkeimpiä asioita. Koti on ihmisen rakkaimpia asioita. En tiedä, miten Skanska on liiketoimintansa suunnitellut, mutta ehkä paketista on unohtunut kaksi tärkeää osaa: ihminen ja koti. Tänään en voinut katsoa Skanska Kotien nettisivuja ilman, että unelmiensa kotia etsinyt ihminen minussa ei olisi parahtanut itkuun ja taas sisäinen liiketalouden tradenomini nähnyt punaista tutkiessaan tuota kaikkea unelmien kotien markkinointimateriaalia, johon tuli höynähdettyä. Näin asiakkaana totean, että tällä hetkellä en millään muotoa koe eläväni unelmaa.

On raastavaa elää tällaisessa välitilassa. Postini tulee uuteen osoitteeseeni. Saan kaiken postini muutaman päivän viiveellä. Joudun ravaamaan asunnolla tarkastamassa postia. Laskuista hupenee kummasti aina muutama päivä maksuaikaa. Ehdin jo viedä pakastimeen marjoja ja muita pakasteita. Toivon vain, että pakastimen ja jääkaapin annetaan olla päällä koko ajan, etteivät pakasteet sula. Jääkaappia olen käynyt tyhjentämässä jo kerran. Evakuoin kaiken helposti pilaantuvan. Loppujen ruokien kohdalla totesin, että antaa olla. Jos ne sieltä lähtevät kävelemään, niin raksamiehet ottavat varmaan kiinni, ennen kuin pääsevät naapureita pelottelemaan. Turhauttaa muutenkin, kun asunnolla olisi sellaista tavaraa, mitä aina välillä kaipaa. Nyt minulla on kaksi majapaikkaa, jotka kummatkin kaikuvat puolityhjyyttään, eikä elo kummassakaan ole kovin mukavaa. Lisäksi jouduin ostamaan vielä muutaman kympin kalliimman seutulipun, jolla pääsen kulkemaan. Olin jo ajatellut, että tässä kuussa en tarvitsisi enää tätä kallista lippua vaan voisin ostaa halvemman Tampereen sisäisen kuukausikortin. Toki tässä ohessa myös juoksevat yhtiövastike ja muut asumiskustannukset, vaikka en ole vielä yhtäkään yötä koko luukussa nukkunut.

Tällä hetkellä en edes pääse sisään koko taloon, koska sähkölukon avainta ei ole vieläkään näkynyt, ei kuulunut. Minusta on aika säälittävää ja jossain määrin itsekunnioitustakin nakertavaa pyytää aina joku mukaan avaamaan minulle alaovi, jotta pääsen hakemaan postini. Aina ei viitsisi vaivata jotakuta. Asunnon ovesta sentään pääsen sisään. Varastokopilla en ole vielä käynyt, mutta minulla on pahat aavistukset sen suhteen.

Olin kutsunut pari ystävääni viettämään uutta vuotta luokseni. Tarkoitus oli saunoa, laittaa (paljon!) hyvää ruokaa, katsoa jokin mukava elokuva ja viettää rauhallinen ilta tyttöjen kesken, mutta ehkä ensi vuonna sitten. Illanvietto siirtyi nyt sitten vanhempieni luo. Kävin hakemassa vieraspetini takaisin Härmälänrannasta, sillä jossainhan ystävieni on nukuttava. Jonkin verran tuli kirota pärryytettyä, kun yritin taiteilla luonnonvalkoisen rahin kanssa valot pois, ovesta pihalle, oven lukkoon, portaita alas ja ulos alaovesta kuraisessa säässä, sateessa ja tahrimatta rahin juuri muuttoa ennen pestyä päällistä. Näillä räpylöillä ja varsin vajaalla tarttumaotteella suoritus vaati jo jonkin verran akrobatiaa. Olo oli kuin sittisontiaisella, joka tarraa löytämäänsä aarteeseen kaikilla raajoillaan vain yrittäen suojella kalleintaan kuljettaessaan sitä pesäänsä. Onneksi edes vähän nauratti siinä touhutessani.

En enää jaksa oikein odottaa mitään. Minulla ei ole enää kalenteriin merkattua, oletettua muuttopäivää, jota odottaa. Kun minulta kysytään, jokos olen muuttanut, vastaan vain "en". Kun seuraavaksi tiedustellaan, milloin muutan, sanon muuttavani sitten joskus. Kyllähän sitä seisoo päällään vaikka mäskiämpärissä muutaman viikon, mutta se, että se on mahdollista, ei tee siitä silti mitenkään mukavaa.

Aikataulut vain venyvät. Keittiön työtason valaisinten piti olla asennettuna jo viikko sitten. Valaisimet ovat edelleen ruokapöydälläni. Ennen joulua piti olla parketti revittynä, mutta kun kävin hakemassa postia, vain lattialistat oli irrotettu. Tiistaina piti töiden alkaa ja laattamiestenkin saapua paikalle. Ei näkynyt eilen, ei tänäänkään. Lattialle oli jo ilmeisesti sentään tehty jotain.

Minusta tässä kurjinta on se, että ei ole rakennusmiesten syy, että kaikki on päin seiniä kuin kylppärini kaadot. Ongelma on paljon, paljon syvemmällä. Ahneus on tiettyyn rajaan asti pakollista ja välttämätöntä liiketoiminnassa: ei yksikään firma voi toimia tavoittelematta voittoa. Miksi tehdä paljon työtä, jos sillä ei saavuta mitään? Voiton erottamattomana parina kulkee aina riski: ne eivät voi esiintyä ilman toisiaan. Mitä suurempi riski, sitä suuremmat voittomahdollisuudet. Mitä suurempi voitonnälkä, sitä suuremmat riskit. Sitä ahneempia ollaan. Härmälänranta on kunnianhimoinen projekti, ja arvatenkin sen on tarkoitus sekä tuottaa toteuttajalleen rutkasti tuohta että kasvattaa mainetta. "Mulle kaikki heti nyt" ei kuitenkaan ole oikea asenne, jolla tällaiseen projektiin on lähdettävä. Näin tässä nyt vaikuttaa käyneen.

En tiedä, missä on mennyt pieleen, mutta epäilen vahvasti projektinhallintaa ja viestintää sekä liian kunnianhimoista suunnittelua. Alkujaankin resursseja on ollut liian vähän suhteutettuna työmäärään: liian vähän työntekijöitä, liian vähän aikaa. Moinen perusasetelma tuhoaa projektin kuin projektin jo alkutekijöistä lähtien. Minusta on lisäksi epäkunnioittavaa työntekijöitä kohtaan mahdottomalla aikataululla riistää oikeus ammattiylpeyteen ja hyvään laatuun, josta he voivat olla ylpeitä. Totta kai on kyettävä työskentelemään paineen alla ja aikataulujen rajoissa, mutta liika on aika liikaa.

Siitä olen ainakin varma, että jossain vaiheessa tiedonkulku muutostöitteni kohdalla katkesi. Sovitut muutokset eivät koskaan siirtyneet toteutukseen asti. Syynä saattoivat olla projektiorganisaation muutokset, joissa ihmiset siirtyivät tehtävistä toisiin kesken kiivaimman muutostyövaiheen keskellä. Kyse oli olosuhteiden pakottamasta muutoksesta, ja vaikka tiedottaminen muutoksista asiakkaille sujuikin moitteettomasti, sisäinen viestintä ja muutokset taisivat tökkiä pahemman kerran. Sisäinen viestintä on elintärkeää onnistumisen kannalta, ja aina se jätetään liian vähälle huomiolle.

Olen kuunnellut työmaalla miesten puheita, joissa on ollut kireä ja stressaantunut, ahdistunut sävy. Melkein jokainen, jonka olen kuullut puhuvan on sanonut, ettei enää palaa, kun hommat on tehty. Ei Skanskan leipiin. Syynä on aina ollut sama: jos ei ole aikaa tehdä töitä kunnolla, niin mieluummin sitten on tekemättä. Miehiä ei ole tarpeeksi. Ylemmän tahon yleinen asenne on piittaamaton: työn lopputuloksesta tai laadusta ei välitetä, asiakkaasta ei välitetä. Ei ole helppoa olla töissä, jos asenteet todella ovat tuollaisia. Serkkuni mieskin lähti aikoinaan Skanskalta samoista syistä työnjohdollisista tehtävistä, koska omien sanojensa mukaan "ei kestänyt sitä kusettamista". Henkilöstöjohtaja minussa kiristelee hampaitaan uskomatta, että työntekijöitä vielä nykypäivän työyhteisöissä kohdellaan näin.

Minusta on äärimmäisen valitettavaa, että kuulen näitä juttuja vasta nyt. Kertoessani allikostani kilpailevan rakennuttajan listoilla kesätöitä paiskineelle ystävälleni hän rakennuttajan nimen kuullessaan vain puuskahti, että "en yhtään ihmettele, kun on noita juttuja kuullut". Minusta yrityksen hälytyskellojen pitäisi jo tässä vaiheessa päristä ja lujaa, jotta maineesta olisi edes jotain pelastettavissa. Enää ei voi luottaa siihen, että huonot puheet hukkuvat suureen volyymiin. Ei enää sosiaalisen median ja tiiviin verkottoitumisen aikana. Tätäkään tekstiä ei enää netistä kokonaan pois saa, vaikka merkinnän joskus poistaisinkin tai blogin sulkisin. Minkä nettiin laittaa, se netissä pysyy. Eikä perinteinen puskaradio ole yhtään sen vähäisempi uhka yrityksen maineelle.

Skanskan markkinoinnista vastaavalle taholle täytyy kuitenkin antaa kiitosta. Hyvin kaikki nämä puheet oli onnistuttu lakaisemaan piiloon. Markkinointimateriaali on kaunista ja moniin kohderyhmiin vetoavaa. Lupaukset vetoavat tunteisiin: tunteistahan kodissa on kysymys. Ilme on raikasta, ilmavaa, tunnelmallista, pirteää mutta asiallista ja nykyaikaista. Kotipaneeli ja Kodit-lehti ovat asiakkaalle mukava lisä, joiden kautta voi niin vaikuttaa kuin saada lisää tietoakin. Markkinoinnin ja mekaanisen asiakassuhteen ylläpidon puolesta minulla ei ole ollut missään vaiheessa mitään valitettavaa: olen ollut todella tyytyväinen asiakas siltä osin.

Huolestuttavinta on, että vaikka miten yrittäisi potkia asioita eteenpäin, mitään ei tunnu tapahtuvan. Onhan nyt tietenkin pakkaa sotkemassa joulu, välipäivät ja uusi vuosi, mutta kun asioita on luvattu jo elokuussa ja pitkin syksyä tapahtuvaksi. Mitään ei ole tapahtunut. Ei, vaikka asiakasvastaavat ovat tehneet kovasti töitä. Missä tässä nyt oikein mättää? Ei johtoporraskaan voi loputtomiin sulkea korviaan ongelmilta. Tai asiakkailta. Ymmärtääkseni minä en ole ainoa, joka taloyhtiössä on tyytymätön uuteen kotiinsa.

Minä totisesti pidän pienestä luukustani, ja minua harmittaa, etten vieläkään ole päässyt nauttimaan omasta kodistani. Tänään kuitenkin huomasin ajattelevani, että parasta olisi päästä koko asunnosta mahdollisimman nopeasti eroon. Kun nyt on nähnyt, millaista työtä asuntonikin kohdalla on tehty, aloin pohtia, onko koko rakennus rakennettu samalla "kunhan kasassa pysyy" -mentaliteetilla alusta lähtien. Minua ei huvittaisi nuorena asuntovelallisena jäädä loukkuun kamalan ongelmapesäkkeen kanssa: En halua, että muutaman vuoden päästä aletaan löytää virheitä ja puutteita rakenteista, tai että remontti toisensa jälkeen seuraa toistaan. Ostin uuden asunnon siksi, ettei minun tarvitsisi olla huolissani tulevista remonteista ja saisin elää huolettomasti siistissä, hyvin rakennetussa kodissani.

Toinen muuttopäivä

Olen jo kovasti kiintynyt luukkuuni, vaikka kurkkua raastaakin se pölymäärä. Vietettyäni siellä tänään koko päivän ja ehdittyäni jopa vähän loikoilla makuuhuoneen matolla voin sanoa tykkääväni uudesta kodistani. Ehdin jo sotkea ja pestä lietenikin, kun paistoin vohveleita muuttokomppanialleni.

Muutto alkaa viedä voimia. Olen kamalan väsynyt ja mietin kauhulla, mitä minä esitän tiistaina markkinoinnin suunnittelun ja johtamisen kehittämistehtävien katselmuksessa. Markkinointisuunnitelmani on edelleen puolessavälissä.

Sähköpostiinkin oli pöllähtänyt kaksi viestiä opinnäytetyöhöni liittyen, ja olen kiusallisen tietoinen siitä, että minun olisi pitänyt soittaa tässä parin päivän aikana muutama tärkeä puhelu, joille en vain ole löytänyt sopivaa hetkeä: joko olen touhunnut pää kolmantena jalkana, selvitellyt muutostyömokia tai tajunnut, että jotain pitäisi välillä syödäkin. Lyhyet torkut oli tänään pakko ottaa, kun hommista ei tullut enää mitään. Onneksi ainakin toinen saapuneista viesteistä huutomerkkeineen vaikutti oikein lupaavalta opparini kannalta.

Huomenna tämä ruljanssi taas jatkuu. Vielä muutama laatikko jäljellä. Täytyy käydä aamupäivällä vähän ostostelemassa. Jos sitä verhoja löytäisi...

Torstai on toivoa täynnä

Tänään on muuttopäivä. Miksi minulla on aikaa istua koneen äärellä kirjoittamassa tätä, se on pitkä, ei niin miellyttävä tarina.

Ravasin vielä eilen illalla pitkin kaupunkia etsimässä keittiöön valaisinta ja mattoja keittiöön, olohuoneeseen ja eteiseen. Keittiön valaisin löytyi, samoin makuuhuoneen matto. Niistä iso kiitos oivalle konsultilleni, joka jaksoi oman päivänsä päätteeksi vielä kulkea päättämättömän ystävänsä kanssa pitkin puljuja etsimässä sitä "jotain". Nyt ei tarvitse pimeässä syödä.

Tämän ruljanssin jälkeen pakkasin vielä asiastoani ja muuta pientä tavaraa laatikoihin. Ullakolla oli jäätävän kylmä, ja jyrkät tikkaat tuli kuljettua muutamaan otteeseen ylös ja alas syli täynnä tavaraa. Kun laatikot oli pakattu ja raijattu kodinhoitohuoneeseen odottamaan lähtöä, olin aivan naatti. Olisin tahtonut vain kaivautua peiton alle ja kuorsata raskaasti pitkälle aamuun, mutta valitettavasti tilanne ei ollut näin onnekas: istahdin vielä ranskan läksyjeni ääreen ja väänsin imperfektin ja passé composén eroja sekä käännöksiä muutaman aukeaman verran, ennen kuin vihdoin sain kuukahtaa unten maille.

Viiden tunnin unien jälkeen tuttu kamariorkesteri herätti minut barokin pehmoisesti ja kiviäkin kiinnosti hivuttaa varpaat peiton reunan ulkopuolelle, mutta pakkohan se oli muutaman torkutuksen jälkeen hinata itsensä aamupesulle ja puuron ääreen. Ranskan luento odotti unista opiskelijaa, mutta kulkuyhteyksien ansiosta oli vielä aikaa sitä ennen viimeistellä yöllä rustatut kotitehtävät. Ranska ei oikein ottanut sujuakseen niin vähillä unilla, mutta sainpahan ilmaistua opettajalle, että saattaisin vielä liiketalouden opintojeni jälkeen hakeutua opiskelemaan ranskanopettajaksi. Tällaisia hulluja päähänpistoja...

Koulusta suuntasinkin suoraan asunnolle. Kirvesmies-talonrakentaja-muurari-pikkuveljeni oli aamuvuorosta laittanut tekstiviestinä rakastavan pikkuveljen terveisensä: "Pääsen tänään varmaanki vähän aikasemmin töistä lähteen niin tuunko sun kanssa sinne loppu tarkastukseen? Kun älyän noista jutuista jotain pientä sattumalta ja nään kunnolla." Soittelin veljelleni, että tervetuloa, jos vain pääsee niin aikaisin töistä. Enpä ollut vielä ehtinyt päästä edes asiakasvastaavan puheille, kun velipoika jo ilmaantui paikalle isä mukanaan, joten lopulta minulla oli kaksi tarkkaa ja jokaisen sauman ja liitoksen syynäävää silmäparia.

Tiesin, että minua odottaisi asunnolla täysi kaaos. Joskin tosiasiassa kaaos yllätti minut silti. Käytyäni maanantaina jälkitarkastamassa asuntoa totesin, ettei siellä oltu tehty mitään sitten ennakkotarkastuksen. No, eteisen peililiukuovet oli asennettu ihan siististi, mutta muihin ongelmakohtiin ei oltu koskettukaan. Maanantaina minulle luvattiin, että asiat olisivat kunnossa tänään torstaina, muuttopäivänä. Jälkitarkastus tehtäisiin avaintenluovutuksen yhteydessä.

Paitsi että... Avaimia ei luovuteta, jos kaikkia asunnon eriä muutostyöt mukaan lukien ole maksettu, ja minähän en periaatteen vuoksi maksa sellaista laskua, jonka töitä ei hyväksytysti ole suoritettu loppuun. Jotain sitä on oppinut taloushallinnon hommissa: tunsin heti nutturan kiristyvän, kun hahmotin, mikä tilanne oli. Olin toki ilmoittanut tästä seikasta palveluvastaavalleni, koska mielestäni oli reilua pitää hänet ajan tasalla. Olin suunnitellut tulevani luennolta suoraan asunnolle, tekeväni tarkastuksen, jossa totean kaiken olevan ok, ja lähteväni kotiin vaihtamaan vaatteita, hakemaan säälittävän pientä muuttokuormaani, maksamaan muutostyölaskuni ja tulostamaan kuitin mukaan, ennen kuin palaisin lunastamaan avaimia. Olin päättänyt, että jos edes vessanpönttö olisi korjattu asianmukaisesti ja siististi ja keittiön työtason valaisimet asennettu, voisin hyvin maksaa laskun pois ja odotella, että muut työt saataisiin tehtyä loppuun. No, pytty oli kitattu hävettävän rumasti ja keittiön työvaloista ei ollut edes harjatun teräksen vilausta havaittavissa.

Minusta tuntui todella pahalta, kun jouduin sanomaan näistä asioista palveluvastavaalleni, joka on äärimmäisen mukavan oloinen ja oikein symppis tyyppi. Mutta jos olisin ollut ajolähtötilanteessa ja edellinen asunto olisi mennyt tänään alta, niin en totisesti olisi voinut muuttaa sinne kaiken pölyn keskelle. Eihän loppusiivouksesta ollut tietoakaan. Minä itse inhoan sitä, miten asiakkaat purkavat kiukkunsa ja turhaumuksensa sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole teoillaan vastuussa koko sopasta. En halua olla sellainen asiakas, koska se on minusta väärin toista osapuolta kohtaan. Ei se ihminen siitä valaisinpistokkeiksi muutu, vaikka kuinka valittaisi ja uhkailisi. Eikä asia varmasti etene miksikään, jos ainoaa ihmistä, joka voisi asialle jotain tehdä, pidättelee asunnossa kuuntelemassa päätöntä, toistuvaa räpätystä.

Mietin jo, voiko asuntoon vielä kantaa mitään tavaroita, jos siellä tullaan kuitenkin repimään kylpyhuone auki ja säätämään ja korjaamaan kaikissa muissakin huoneissa. Pölyä tulee varmasti, ja tuntuu turhauttavalta siivota ja laittaa paikat kuntoon vain siksi, että seuraavana päivänä tulee joku, joka sanoo, että kamat täytyy laittaa pakettiin ja siirtää pois tieltä, ja samassa hetkessä koko kämppä on taas täynnä rakennuspölyä. Mitään tekstiilejä en sinne vielä tahtoisi viedä. Ei sinne vielä muuttaa voi. Minulla on aivan selvästi hengitystiet tukossa siitä pölystä: rohisen, ahdistaa ja on vaikea hengittää, mutta tähän on astmaatikkona tottunut. Kohtauslääkkeet vain kehiin, niin kyllä se siitä.

Ajattelin jo suosiolla lykätä muuttoa joulun yli, jotta asunnollani olisi edes jonkinasteinen työrauha eikä oma eloni häiriintyisi jatkuvasta remontoinnista. Illalla vietiin kuitenkin yksi autollinen tavaraa. Keittiöön ja olohuoneeseen asennettiin valaisimet. Imuroitiin. Punaisesta paholaisestani lähtee kyllä eläimellinen ääni - terveeks' vaan, naapurit! Purettiin laatikoista astioita, pestiin yksi tiskikoneellinen. Pestiin ja pyyhittiin keittiön kaapistoja, muovitettiin hyllyjä. Nostettiin mikro paikalleen ja säädettiin se aikaan. Sellaista pientä ja suht kevyttä. Huomenna sama meno jatkuu, mutta paikan päälle pitäisi tulla myös pakettiautollinen huonekaluja. Pitäisikö ottaa mukaan vanhoja villasukkia, jottei lattia naarmuunnu...? (Toisaalta siinä on jo valmiiksi muutaman millin painaumia ja rutkasti naarmuja.)

Tien toisella puolella asuva serkkunikin poikkesi kylässä lainaamassa ruuvimeisseleitä ja virtamittaria. Jäipähän siinä jutustelemaankin ja avittamaan pikku hommissa. On todella kivaa, että serkku asuu niin lähellä. Tuo se vähän turvallisuudentunnetta, ja tietääpähän ainakin, että apu on varmasti aina lähellä, jos jotain sattuu. Akuuttia hillopurkinavaajaa tarvitaan aina!

Purkaessani astialaatikoita törmäsin melkoisiin löytöihin. Aloitin astioiden keräämisen jo 12-vuotiaana, ja kaikenlaista sitä on ehtinyt kertyä vuosien varrella. Joissakin laatikoissa oli onnentoivotuksia milloin ripillepääsyn, milloin ylioppilaslakin johdosta tai vain tavalliset syntymäpäiväterveiset. Erityisesti minua liikutti kuitenkin laatikko, jossa luki mustalla tussilla tekstattuna "6 kpl jälkiruokakulhoja, kirkas, pikkujalallinen". En ollut koskaan edes avannut tuota pakettia paksun pakkausteippikuorrutuksensa alta. Nyt kuitenkin kaivoin nuo kulhot esiin ja tiesin niitä tiskatessani liian hyvin, että olin saanut ne ylioppilaslahjaksi mummuni erittäin läheiseltä ystävältä, joka nukkui pois vain jokin aika sitten. Hän oli minullekin aina "Mummi", ja muistan keikkuneeni milloin vaahterassa, milloin omenapuussa, ruokkineeni omaa Shamppanja-nimistä ankkaani, syöttäneeni apilankukka-"lihapullia" kaneille tai loikoilleeni laiskan hevosen selässä räkittävässä kesähelteessä paljaat pohkeet tahmeina hevosten pahanhajuisesta hyönteiskarkotteesta tämän rautarouvan vahtiessa kaikkea tätä touhua pihakeinustaan alati valppaana ja hyväntuulisen touhukkaana. Minusta tuntuu, että aina näitä Vernan jälkiruokakulhoja käyttäessäni tulen muistamaan Mummin.

Huomenna kämpällä meneekin koko päivä. Taidan aamulla sekoitella valmiiksi vohvelitaikinan, jotta voin sitten nälkäkiukun yllättäessä paistaa vohveleita kiitokseksi reippaille muutoapulaisilleni. Pitäisi vielä vähän laatikoitakin pakata... Aikainen herätys siis.

Ei mennyt ihan putkeen

Ehei, ei mennyt tosiaankaan ihan putkeen. Ennakkotarkastuslomakkeelle päätyi pitkät litaniat puutteita, virheitä ja huomautettavaa. Lisävalaisinpaikkoja ei oltu tehty, joten sanoinkin, että antaa niiden olla. En halunnut keskelle olohuoneen kattoa mitään epämääräisiä virityksiä tai pintavetoja. Toinen suurempi moka oli tehty eteisen kaapiston peiliovien kanssa: niitä ei ollut. Loppujen lopuksi oikeanlaisten ovien asentaminen olisi vaatinut kaapiston kaventamista henkarikelvottomaksi ja lattian jatkamista muutamalla sentillä - ei kiitos! Joten jouduin nyt tyytymään kompromissiratkaisuun.

Kaikenlaista pientä raapaletta ja raaputettavaa löytyi sieltä täältä. Tuntui jotenkin vähän ahdistavalta ajatella, että muuttaa pitäisi kolmen viikon kuluttua ja asiat olivat vielä niin levällään. Vaikka kai ne ovat ihan pieniä hommia ammattilaisille. Minä vain hermoilen. Olihan siellä kuitenkin ihan sievää.

 Ja niitä raapaleitakin piisasi kaikenlaisia...

Meillä ei silikoneja törsätä!

Koollako ei ole väliä?

Kerran jo oikein asennetun peilin tilalle
oli asennettu sittenkin peilikaappi...

Katossa reikä? Eikä! Naapurinsedän tirkistelyaukko?

"Listat parketin väriin sävytettynä" - kynnykset myös?

Se niin tarkkaa ole...

Marraskuisen aamun valaistus ei ollut oikein omiaan ennakkotarkastuksen tekemiseen, sillä valoahan ei juurikaan ollut kello kahdeksalta. Naarmujen ja muiden etsiminen oli varsin työlästä. Onneksi minulla oli terve silmäpari mukana näitä epäkohtia etsimässä. Valonpuutteen vuoksi kuvaaminenkin oli sangen mielenkiintoista. Kamera oli mukana toki fiilistelyn mutta myös dokumentoinnin puolesta. Onpahan nyt ainakin kuvattu kaikki kohdat, joissa mielestäni jotain vikaa oli - paitsi eteisen kaapistot. Valaistuksesta huolehti maaginen - ja mielestäni varsin kuvauksellinen ja jossain määrin hypnoottinenkin - raksavalopallo.

Raksavalopallo sai parketin näyttämään herkulliselta.

Mielenkiintoisena kommelluksena tulevien naapurien kanssa kerrottakoon, että hämmennyin sanattomaksi, kun vanha, parrakas setä aivan yllättäen, koputtamatta marssi olohuoneeseeni omine lupineen. Minä olen työmaalla liikkuessani kunnioittanut tulevien asukkaiden yksityisyyttä ja pidättäytynyt edes katsomasta muiden asuntoihin, vaikka ovet olisivat olleet sepposen selällään. Kerran jouduin hakemaan mummuni pois naapurin eteisestä. Joten olin todella kummissani, kun tämä mies porhalsi ovesta sisään parta tutisten ja pipa vinossa, vihreässä tuulipuvussaan, pällisteli ympärilleen, kurkisti jokaiseen huoneeseen ja sitten jäi tuijottamaan keittiöön. "Jaa, teillä on tämä sama juttu." "Anteeksi mikä?" "Tuossa liesituulettimen päällä on tollanen kolo." "Siihen on tulossa ensi viikolla peitelevy..." "Ai jaa." Teki mieli kysyä mieheltä, mitä hän teki olohuoneessani, mutta saman tien herra nosti kytkintä ja kaasutteli minun, äitini ja ihan yhtä hämmentyneen asiakasvastaavan ohi kapeasta eteisestä. Nitkutti vielä parkettia kengällään kuin kokeillakseen, onko se ihan oikea lattia, ja totesi "Jaa, sulla on tällänen lattia" ja häipyi niine hyvineen. Kailotti vielä mennessään: "Ritvaaaa, ei hätää! Meillekin tulee siihen sellanen peitelevy!" Rehellisesti sanottuna minun pisti vähän kiukuksi tuollainen tungetteleminen. Olin tullessani nähnyt saman pariskunnan aikaisemmin nuuskimassa läpi ykköskerroksen asuntoja, vaikka heidän asuntonsa ei ykkösessä ollutkaan. En edes tajua, miten sen miehen onnistui puskea kolmen ihmisen ohi eteisen läpi, vaikka kaikki seisoimme siinä blokkaamassa kulun varsin kätevästi ja kokonaisvaltaisesti kaapistoa pähkäillessämme.

Viikko on jo taas vierähtänyt. Jälkitarkastuksen ajankohdasta ei ole kuulunut mitään. Olen kävellyt sateessa Koskipuiston halki Tampellaan hakemaan parkettinäytettä, jota ei ole. Olen kävellyt tihkussa Koskipuiston läpi Tampellaan hakemaan parkettinäytettä, joka oli saapunut viimein toimistolle. No, ei ollut aivan se näyte, mitä oltiin ajateltu, mutta onhan iso aina parempi kuin pieni. Sateessa vaaleanpunaisen sateenvarjon alla oli ihana kävellä puiston poikki töihin. Olihan kosken partaalla toki vähän kylmää ja viluista, mutta tulin silti hyvälle mielelle.

Tänään oli taas Sotkasta soitettu. Soitin töiden jälkeen takaisin ja sain kuulla, että sänkyni oli saapunut. Väärän värisenä. Lähetyslistassa luki aivan oikein "ruskea", mutta varastossa oltiin huomattu, että sänky oli itse asiassa musta. Uusi sänky tulee kuulemma ensi viikolla. Onneksi tässä nyt on vielä aikaa se pari viikkoa.

Toivoisin, että kaikki sujuisi mahdollisimman jouhevasti, sillä koulu ja työt painavat päälle oikein urakalla. Minulla ei yksinkertaisesti olisi aikaa setviä mitään väärinkäsityksiä ja oho-ja-hupsis -kömmähdyksiä. Nukun keskimäärin liian vähän, ja eilen keskiviikkona onnistuin nappaamaan jonkinlaisen kevyen ruokamyrkytyksen kanasalaatistani. Parin masua korvenneen päivän jälkeen olo on jo ihan ok, ja suurin helpotus oli ehdottomasti nenäkarvojen perinteinen happotrimmaus eilen illalla. Huh, kun kävinkin taas pohjilla, mutta nyt on jo parempi olo. Ruokakin pysyy taas sisällä.

Viikon päästä on firman Masquerade Party -pikkujoulut. Olisin tahtonut pukeutua rokokoopukuuni, mutta kun työkaverini livisti vanhojenpäiväpuvustaan ja osti pikkumustan, jäin vähän yksin "historiallinen neiti" -pukeutumiseni kanssa. Olen todella huono ostamaan vaatteita itselleni. Mielestäni minulla on hankala kroppa ja vielä hankalampi luonne, joten mekko-ostoksille menemistä olin taas lykännyt mahdollisimman pitkälle. Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja marssin Haloselle, jonka ikkunassa olin nähnyt kivan mustan sifonkimekon jo keskiviikkona ennen kohtalokasta salaattituokiota. Sovitin mekkoa, ostin sen ja suorin ulos kaupasta. Olen edelleen todella tyytyväinen ostokseeni. Mekossa oli ainakin kolme asiaa, joiden epäilin saavan minut näyttämään pökkelöltä, mutta mekko toimi oikein kivasti. Sitten vain yhdistämään siihen jokin kiva koru ja venetsialaisnaamio varastoistani - voilà! Ei ole minun juttujani tämä muotibloggaaminen... Pikkujouluista on onneksi kyyti jo aikaisin illalla takaisin kotiin, ei tarvitse jäädä katsomaan työkavereiden nolailua ja juomista.

Ei näin, mutta sinne päin. Ilman rintamusröyhellystä.
Empire-leikkauksella ja huomaamattomalla vyöllä.

Ensimmäisen joululahjankin hankin tänään. Se kilisee kauniisti ja särkyy helposti. Kun vielä löytäisi jotain ihanaa paperia, voisin heti kouluhommien jälkeen aloittaa paketoimisen. Huomenna siis luvassa markkinointisuunnitelman vääntämistä varsin kokopäivätoimisesti. Voi olla, että viikonloppuohjelmani on aika pitkälti saneltu sen taholta.

Ai niin, ja maksoinhan minä jo tontin lunastusosuuteni. Kaikkea sitä. Kauhea määrä rahaa katosi tililtä. No, onneksi menen maanantaina pankkiin kerjäämään lisää ja jakamaan nimmareita lainapapereihin.