Torstai on toivoa täynnä

Tänään on muuttopäivä. Miksi minulla on aikaa istua koneen äärellä kirjoittamassa tätä, se on pitkä, ei niin miellyttävä tarina.

Ravasin vielä eilen illalla pitkin kaupunkia etsimässä keittiöön valaisinta ja mattoja keittiöön, olohuoneeseen ja eteiseen. Keittiön valaisin löytyi, samoin makuuhuoneen matto. Niistä iso kiitos oivalle konsultilleni, joka jaksoi oman päivänsä päätteeksi vielä kulkea päättämättömän ystävänsä kanssa pitkin puljuja etsimässä sitä "jotain". Nyt ei tarvitse pimeässä syödä.

Tämän ruljanssin jälkeen pakkasin vielä asiastoani ja muuta pientä tavaraa laatikoihin. Ullakolla oli jäätävän kylmä, ja jyrkät tikkaat tuli kuljettua muutamaan otteeseen ylös ja alas syli täynnä tavaraa. Kun laatikot oli pakattu ja raijattu kodinhoitohuoneeseen odottamaan lähtöä, olin aivan naatti. Olisin tahtonut vain kaivautua peiton alle ja kuorsata raskaasti pitkälle aamuun, mutta valitettavasti tilanne ei ollut näin onnekas: istahdin vielä ranskan läksyjeni ääreen ja väänsin imperfektin ja passé composén eroja sekä käännöksiä muutaman aukeaman verran, ennen kuin vihdoin sain kuukahtaa unten maille.

Viiden tunnin unien jälkeen tuttu kamariorkesteri herätti minut barokin pehmoisesti ja kiviäkin kiinnosti hivuttaa varpaat peiton reunan ulkopuolelle, mutta pakkohan se oli muutaman torkutuksen jälkeen hinata itsensä aamupesulle ja puuron ääreen. Ranskan luento odotti unista opiskelijaa, mutta kulkuyhteyksien ansiosta oli vielä aikaa sitä ennen viimeistellä yöllä rustatut kotitehtävät. Ranska ei oikein ottanut sujuakseen niin vähillä unilla, mutta sainpahan ilmaistua opettajalle, että saattaisin vielä liiketalouden opintojeni jälkeen hakeutua opiskelemaan ranskanopettajaksi. Tällaisia hulluja päähänpistoja...

Koulusta suuntasinkin suoraan asunnolle. Kirvesmies-talonrakentaja-muurari-pikkuveljeni oli aamuvuorosta laittanut tekstiviestinä rakastavan pikkuveljen terveisensä: "Pääsen tänään varmaanki vähän aikasemmin töistä lähteen niin tuunko sun kanssa sinne loppu tarkastukseen? Kun älyän noista jutuista jotain pientä sattumalta ja nään kunnolla." Soittelin veljelleni, että tervetuloa, jos vain pääsee niin aikaisin töistä. Enpä ollut vielä ehtinyt päästä edes asiakasvastaavan puheille, kun velipoika jo ilmaantui paikalle isä mukanaan, joten lopulta minulla oli kaksi tarkkaa ja jokaisen sauman ja liitoksen syynäävää silmäparia.

Tiesin, että minua odottaisi asunnolla täysi kaaos. Joskin tosiasiassa kaaos yllätti minut silti. Käytyäni maanantaina jälkitarkastamassa asuntoa totesin, ettei siellä oltu tehty mitään sitten ennakkotarkastuksen. No, eteisen peililiukuovet oli asennettu ihan siististi, mutta muihin ongelmakohtiin ei oltu koskettukaan. Maanantaina minulle luvattiin, että asiat olisivat kunnossa tänään torstaina, muuttopäivänä. Jälkitarkastus tehtäisiin avaintenluovutuksen yhteydessä.

Paitsi että... Avaimia ei luovuteta, jos kaikkia asunnon eriä muutostyöt mukaan lukien ole maksettu, ja minähän en periaatteen vuoksi maksa sellaista laskua, jonka töitä ei hyväksytysti ole suoritettu loppuun. Jotain sitä on oppinut taloushallinnon hommissa: tunsin heti nutturan kiristyvän, kun hahmotin, mikä tilanne oli. Olin toki ilmoittanut tästä seikasta palveluvastaavalleni, koska mielestäni oli reilua pitää hänet ajan tasalla. Olin suunnitellut tulevani luennolta suoraan asunnolle, tekeväni tarkastuksen, jossa totean kaiken olevan ok, ja lähteväni kotiin vaihtamaan vaatteita, hakemaan säälittävän pientä muuttokuormaani, maksamaan muutostyölaskuni ja tulostamaan kuitin mukaan, ennen kuin palaisin lunastamaan avaimia. Olin päättänyt, että jos edes vessanpönttö olisi korjattu asianmukaisesti ja siististi ja keittiön työtason valaisimet asennettu, voisin hyvin maksaa laskun pois ja odotella, että muut työt saataisiin tehtyä loppuun. No, pytty oli kitattu hävettävän rumasti ja keittiön työvaloista ei ollut edes harjatun teräksen vilausta havaittavissa.

Minusta tuntui todella pahalta, kun jouduin sanomaan näistä asioista palveluvastavaalleni, joka on äärimmäisen mukavan oloinen ja oikein symppis tyyppi. Mutta jos olisin ollut ajolähtötilanteessa ja edellinen asunto olisi mennyt tänään alta, niin en totisesti olisi voinut muuttaa sinne kaiken pölyn keskelle. Eihän loppusiivouksesta ollut tietoakaan. Minä itse inhoan sitä, miten asiakkaat purkavat kiukkunsa ja turhaumuksensa sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole teoillaan vastuussa koko sopasta. En halua olla sellainen asiakas, koska se on minusta väärin toista osapuolta kohtaan. Ei se ihminen siitä valaisinpistokkeiksi muutu, vaikka kuinka valittaisi ja uhkailisi. Eikä asia varmasti etene miksikään, jos ainoaa ihmistä, joka voisi asialle jotain tehdä, pidättelee asunnossa kuuntelemassa päätöntä, toistuvaa räpätystä.

Mietin jo, voiko asuntoon vielä kantaa mitään tavaroita, jos siellä tullaan kuitenkin repimään kylpyhuone auki ja säätämään ja korjaamaan kaikissa muissakin huoneissa. Pölyä tulee varmasti, ja tuntuu turhauttavalta siivota ja laittaa paikat kuntoon vain siksi, että seuraavana päivänä tulee joku, joka sanoo, että kamat täytyy laittaa pakettiin ja siirtää pois tieltä, ja samassa hetkessä koko kämppä on taas täynnä rakennuspölyä. Mitään tekstiilejä en sinne vielä tahtoisi viedä. Ei sinne vielä muuttaa voi. Minulla on aivan selvästi hengitystiet tukossa siitä pölystä: rohisen, ahdistaa ja on vaikea hengittää, mutta tähän on astmaatikkona tottunut. Kohtauslääkkeet vain kehiin, niin kyllä se siitä.

Ajattelin jo suosiolla lykätä muuttoa joulun yli, jotta asunnollani olisi edes jonkinasteinen työrauha eikä oma eloni häiriintyisi jatkuvasta remontoinnista. Illalla vietiin kuitenkin yksi autollinen tavaraa. Keittiöön ja olohuoneeseen asennettiin valaisimet. Imuroitiin. Punaisesta paholaisestani lähtee kyllä eläimellinen ääni - terveeks' vaan, naapurit! Purettiin laatikoista astioita, pestiin yksi tiskikoneellinen. Pestiin ja pyyhittiin keittiön kaapistoja, muovitettiin hyllyjä. Nostettiin mikro paikalleen ja säädettiin se aikaan. Sellaista pientä ja suht kevyttä. Huomenna sama meno jatkuu, mutta paikan päälle pitäisi tulla myös pakettiautollinen huonekaluja. Pitäisikö ottaa mukaan vanhoja villasukkia, jottei lattia naarmuunnu...? (Toisaalta siinä on jo valmiiksi muutaman millin painaumia ja rutkasti naarmuja.)

Tien toisella puolella asuva serkkunikin poikkesi kylässä lainaamassa ruuvimeisseleitä ja virtamittaria. Jäipähän siinä jutustelemaankin ja avittamaan pikku hommissa. On todella kivaa, että serkku asuu niin lähellä. Tuo se vähän turvallisuudentunnetta, ja tietääpähän ainakin, että apu on varmasti aina lähellä, jos jotain sattuu. Akuuttia hillopurkinavaajaa tarvitaan aina!

Purkaessani astialaatikoita törmäsin melkoisiin löytöihin. Aloitin astioiden keräämisen jo 12-vuotiaana, ja kaikenlaista sitä on ehtinyt kertyä vuosien varrella. Joissakin laatikoissa oli onnentoivotuksia milloin ripillepääsyn, milloin ylioppilaslakin johdosta tai vain tavalliset syntymäpäiväterveiset. Erityisesti minua liikutti kuitenkin laatikko, jossa luki mustalla tussilla tekstattuna "6 kpl jälkiruokakulhoja, kirkas, pikkujalallinen". En ollut koskaan edes avannut tuota pakettia paksun pakkausteippikuorrutuksensa alta. Nyt kuitenkin kaivoin nuo kulhot esiin ja tiesin niitä tiskatessani liian hyvin, että olin saanut ne ylioppilaslahjaksi mummuni erittäin läheiseltä ystävältä, joka nukkui pois vain jokin aika sitten. Hän oli minullekin aina "Mummi", ja muistan keikkuneeni milloin vaahterassa, milloin omenapuussa, ruokkineeni omaa Shamppanja-nimistä ankkaani, syöttäneeni apilankukka-"lihapullia" kaneille tai loikoilleeni laiskan hevosen selässä räkittävässä kesähelteessä paljaat pohkeet tahmeina hevosten pahanhajuisesta hyönteiskarkotteesta tämän rautarouvan vahtiessa kaikkea tätä touhua pihakeinustaan alati valppaana ja hyväntuulisen touhukkaana. Minusta tuntuu, että aina näitä Vernan jälkiruokakulhoja käyttäessäni tulen muistamaan Mummin.

Huomenna kämpällä meneekin koko päivä. Taidan aamulla sekoitella valmiiksi vohvelitaikinan, jotta voin sitten nälkäkiukun yllättäessä paistaa vohveleita kiitokseksi reippaille muutoapulaisilleni. Pitäisi vielä vähän laatikoitakin pakata... Aikainen herätys siis.