Kun sukkanauhat katkeaa

Eilisilta lunasti kaikki odotukset. Pitkästä aikaa sain oikein pukeutua teatteriin, ja olo oli kieltämättä ihan sievä. Se tekee välillä hyvää. Seurakin oli kovin viehättävää ja ennen kaikkea ratkiriemukasta ainakin siitä päätellen, miten vatsalihakset olivat kipeinä nauramisesta tänään aamulla. Kun vielä sai nauttia hyvästä musikaalista näyttämön täydeltä, lähes täydellinen teatteri-ilta oli plakkarissa. Jäin kaipaamaan vain hetken yhteistä istuskelua lasillisen tai kaakaon äärellä jossain mukavassa, rauhallisessa paikassa.

Tampereen Työväen Teatterin Chicago oli tuttua TTT-laatua. Vaikka näinkin Chicagon syksyllä Cambridge Theatressa Lontoon West Endissä, TTT kesti vertailun todella hyvin. Onneksi esitysten tyylit erosivat niin paljon toisistaan: Cambridge Theatren versio oli selvästi hämyisempi ja kapakkamaisempi, kun taas TTT oli kirkkaampi ja kevyempi sekä visuaalisesti uskollisempi elokuvalle (sekä hyvä että huono asia).

Suomenkielinen käännös oli ihan onnistunut siinä mielessä, ettei se mitenkään särähtänyt pahasti korvaan. Yhtä iskevä se ei ollut kuin alkuperäiskielellä, mutta sisälsi silti muutamia ihan nokkelia ja nappaavia rivejä. Koska olen tutustunut musikaaliin englanniksi ja osaan laulut suunnilleen ulkoa alkuperäiskielellä, musikaalin seuraaminen suomeksi tuntui aavistuksen omituiselta ja vaati aktiivista kuuntelemista. Silti arvostin käännöstyötä, jossa niinkin hieno musikaali oli taivutettu kauniille äidinkielellemme.

"Minulla on motto:
Maman hommat tee.
Varmemmin kuin lotto
Mama palkitsee!"

Jäin ehkä kaipaamaan lisää sähäkkyyttä, jazzahtavaa kissamaisuutta ja rohkeutta. Etenkin tanssi olisi voinut olla parempaa, ja valitettavasti tanssijat jäivät kirkkaasti kakkosiksi lontoolaisille kollegoilleen. Cambridge Theatressa nähtiin näyttämöllä todella palavaa tanssia ja hengästyttävää akrobatiaa. Vauhtia kyllä riitti TTT:nkin näyttämöllä, mutta koreografiat olisivat voineet olla hieman selkeämpiä ja toisaalta päästää tanssijat näyttämään parastaan. Joskin pidin hyvin paljon All I Need Is Loven ja Razzle Dazzlen koreografioista.

TTT vain on niin huikea musikaaleissaan. Ainoa kouriintuva miinus tässä tuotoksessa oli Hintsanen, jota en voi sietää. Kyseisen herran olemus on jotenkin liian muovinen ja teennäinen, showpellemäinen (myös Chicagon ulkopuolella), etten jaksa katsella tai kuunnella häntä laisinkaan. No, nämä ovat makuasioita, joista olen jo kiistellyt Hintsasta jumaloivan ystäväni kanssa riittämiin. Ymmärrän, miksi jotkut pitävät Hintsasesta, mutta henkilökohtaisesti minut on näyttämöllä koulittu ihailemaan ja tavoittelemaan aivan erilaista tyyliä. Hieman sama juttu, kun ratsastajat eivät tahdo ratsastaa entisillä ravureilla, vaikka ravuritkin hyviä hevosia ovat. Onneksi Petra Karjalainen auttoi minua keskittymään johonkin muuhun kuin Hintsaseen. Mutta olipahan hassua katsella Anastasian ääntä näyttämöllä taas pitkästä aikaa!

Syksylle voisin varata toiset liput ja käydä katsastamassa Chicagon uudestaan. Chicago tarinana puhuttelee ja kiehtoo minua aina vain. Ja se jazz!